Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Metsäperkele

Marjatta Hietaniemi – Keskipohjanmaa – 26.3.2013

METSÄPERKELE ON TÄYSOSUMA



Väliajalla Helsingin kaupunginteatterin salista purkautuu tyytyväistä yleisöä. G.A. Serlachiuksesta kertova näytelmä näyttää hurmanneen yleisön. Näytelmässä on vuorotellen tarkkaan mietittyä kohellusta ja suvantopaikkoja kuin virran juoksussa ikään. Lähes kolmituntisen esityksen aikana ei katsomossa ennätä pitkästyä.


Kari Heiskasen käsikirjoitus perustuu Teemu Keskisarjan palkittuun elämäkertateokseen Vihreän kullan kirous, G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. Sen lukeneena näytelmä avautuu ehkä paremmin, mutta ilmankin asiat tulevat selviksi: itsepäinen, joka suuntaan voimiaan harottava ja hajottava Tampereelle asettunut apteekkari pyrkii velkakurimuksen keskellä rikastumaan monin tavoin.


Serlachiusta ei lannista mikään. Vaikka olutpanimo räjähtää, kananmunahautomo kalliine koneineen ja nälkävuosina järjestetty sientenkeräys epäonnistuvat, mies vain jatkaa. Häneltä puuttuu liike-elämässä tarvittavaa diplomatiaa, minkä takia hän joutuu riitoihin lähes kaikkien kanssa. Mutta tahtoa ja näkemystä Serlachiukselta ei puutu. Siitä ovat todisteena Mäntän vuodet. Pohjalaisten kirvesmiesten avulla hän rakennuttaa tiettömien kinttupolkujen päähän puuhioketehtaan ja myöhemmin paperitehtaan, jonka merkitystä suomalaisen tiedonvälityksen historiassa ei voi yliarvioida.


Tehtailijoiden joukossa G.A. Serlachius on suomenmielisenä vastarannan kiiski. Tulisten lehtikirjoitustensa ja suoraan säätyjen puoleen kääntyvänä hän onnistuu saamaan merkittäviä itseään hyödyttäviä liikennejärjestelyjä. Kaukokatseisesti ja itsekin velkaisena hän esittää myös idean Kansallis-Osake-Pankin synnystä.


Itseoppineena miehenä Serlachius oppi arvostamaan myös kaunotaiteita. Merkittäväksi muodostuu mesenaattisuhde nuoreen Akseli Gallen-Kallelaan, jonka Serlachius käännyttää kuvaamaan pariisilaismallisen sijasta keskisuomalaista maisemaa ja kansantyyppejä. Luonnollista on, että Gallen saa maalatakseen myös Serlachiuksen muotokuvan.


Serlachiuksen perhe-elämä on myrskyistä. Rakkausavioliitossa lempääläisen Alice Maexmontanin kanssaa peräti neljä seitsemästä lapsesta kuoli pienenä ja yksi, vallanperimysjärjestyksessä pietarsaarelaiselle serkulleen Gösta Serlachiukselle toiseksi jäänyt Axel ampuu itsensä.


Pertti Sweholm näyttelee tai pikemminkin elää G.A. Serlachiuksena täysipainoisesti. Kaiken aikaa lavalla oleva Sweholm pystyy välittämään henkilönsä ristiriitaisuuden, yksinäisyyden , visionääriyden, hurmioituneisuuden, myötätunnon työläisiä kohtaan ja hirmuisen taistelun ymmärtämätöntä virkavaltaa vastaan. En ihmettelisi, jos Sweholmin roolityö Serlachiuksena jäisi suomalaiseen teatterihistoriaan tähtisuorituksena.


Aino Seppo Alicena ei ehkä ulkoisesti täytä rooliesikuvansa mittoja, mutta sisäisesti kyllä. Hänen kärsimyksensä lasten menettämisestä, ristiriitaisesta suhtautumisesta työnarkomaniasta kärsivää miestään kohtaan, samoin kuin poikansa Axelin (Ville Tiihonen) puolella oleminen ja runsas alkoholinkäyttönsä tuodaan esiin hienovaraisesti. Pariskunnan keskinäinen rakkaus näyttää kestävän lopulta kaikki kolhut.


Nokian perustanut Fredrik Idestam (Risto Kaskilahti) Serlachiuksen parhaana ystävänä ja myöhemmin pahimpana vihollisena on hieno suoritus. Hauskimman ja ehkä tärkeimmänkin roolityön näytelmässä Serlachiuksen ohella tekee kuitenkin tämän uskollisin ystävä Alexander Neiglick (Eero Aho). Muista rooleista nousevat Leena Uotila Sihteeri Elsa Skogsterina, Pänttäjän emäntänä ja Asiakkaana apteekissa. Aivan herkullisen tyypin raittiusintoilevasta Maisteri Hällstenistä tekee Leenamari Unho.


En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtä hyvää ja täysipainoista teosta Helsingin kaupunginteatterin lavalla kuin mitä Metsäperkele on. Tätä suomalaiseen teollisuushistoriaan ovia aukovaa esitystä kannattaa tulla katsomaan kauempaakin.