Arvio: Nuoruuden suloinen lintu
Tennessee Williams: Nuoruuden suloinen lintu
Tennessee Williamsin näytelmä Nuoruuden suloinen lintu (1959) Helsingin kaupunginteatterissa on visuaalisesti komeaa teatteria. Ralf Forsströmin ilmava ja näyttävä, ornamentiikalla nautinnonhaluiseen ja ylelliseen olotilaan koristeltu suuri näyttämö hivelee silmää. Valkoisista muoviketjuista muodostuvat verhot toimivat herkkänä ja elävänä pintana sekä valoille että taiten mutta ehkä vähän tarpeettoman runsaastikin käytetyille projisointikuville.
Harvemmin nähtyä
Williamsia
Näytelmä ei kuulu Williamsin eniten Suomessa esitettyjen joukkoon ja syynä on varmaankin se, ettei se myöskään kuuluu draamallisilta ominaisuuksiltaan Williamsin parhaimpiin. Katsojalle välttämättömät tilanneselostukset tekevät henkilöiden välisestä dialogista monessa kohdin kankeaa ja väkinäistä.
Pääteeman rinnalle rakennetut rotupolitiikan ja yhteisön valtahierarkioiden kritiikit eivät punoudu mukaan kovinkaan elimellisesti, vaan jäävät erillisiksi ja hajanaisiksi sivuteemoiksi, ikään kuin maustamaan taustakuviota.
Kaisa Korhosen ohjaama esitys ei myöskään pureudu sillä tavoin näytelmän kielen läpi, että se selvittäisi oivalluksilla tekstin karikot. Esitys on kuvallisesti runollinen, mutta kielen tasolla runollisuus jää paljolti ulkokohtaiseksi.
Kersti Juvan uusi suomennos ihmetyttää myös, sillä se kuulostaa monin paikoin kovin – kiusallisenkin – vanhahtavalta, kun esimerkiksi tytön ja pojan sukupuolisuhteesta puhutaan toisen omistamisena tai rakastettu on ”minun tyttöni”. Pohdituttamaan jäi niin ikään, oliko joidenkin possessiivisuffiksien poispudottaminen Chancen repliikeistä suomentajan vaiko kenties näyttelijän linjausta, huomiotaherättävää se joka tapauksessa on yhdistettynä muuten huolellisiin, kirjakielisiin lauseisiin.
Kuitenkin
herkkä ja tarkka
Huolimatta heikkouksistaan Nuoruuden suloinen lintu on kuitenkin pääteemaltaan kantava ja hienoviereinen näytelmä, joka puhuu turhamaisuudesta, julkisuudesta, narsismista ja häpeästä suunnattoman tarkkanäköisesti. Ja aihe on ajankohtainen yhä enemmän ja enemmän näkyvyyteen, näyttämiseen ja näytteillä olemiseen perustuvassa jälkimodernissa yhteiskunnassa.
Kuten niin usein Williamsin näytelmissä Nuoruuden suloisen linnunkin keskiössä on suurenmoinen, vahvuuden ja haurauden yhdeksi kutova naisrooli. Helsingin kaupunginteatterissa näytelmän vanhenevaa näyttelijätärtä esittää Kyllikki Forssell, joka tekee pelottoman, uskaliaan, itsensä alttiiksi panevan roolityön.
Forssell värisyttää ääntään pateettisen äärirajoilla, mutta läpi häpeän pusertuvan Alexandra dell’Lagon hahmo kantaa näytelmää ja sytyttää esityksen joka kerta näyttämöllä ollessaan.
Vastanäyttelijä
ja muuta väkeä
Forssellin vastanäyttelijänä, diivan epätoivoisesti kuuluisuuden tähtitaivaalle pyrkivänä rakastajana, entisenä nuorena lupauksena Oskari Katajisto ei selviä osastaan yhtä hyvin. Rooli jää pitkälti poseerauksen varaan, näytteille asettumiseksi näyttelemisen sijaan. Yritystä Chance Waynen kompleksien avaamiseen kyllä löytyy mutta reitti roolin ytimeen ei avaudu, eikä henkilön tragiikka syty täysimmilleen.
Kalle Holmberg on mielenkiintoinen valinta etelävaltiolaisen kaupungin mahtimieheksi. Vuokko Hovatan Heavenly, Pomo Finleyn tytär ja Chancen ”tyttö”, jää kovin yksiulotteisen käpertyneeksi hahmoksi, jonka kaikki ominaisuudet tuntuvat palautuvan menetettyyn elinvoimaan, silti ilman että eteeriseksi muuttunut henkilökohtainen tragedia lihallistuu.
Jouko Klemettilä Tom juniorina ja Aino Seppo Miss Lucyna tuovat näyttämölle esityksen kaipaamaa, selkein motiivein suunnattua näyttelemistä.
Helsingin kaupunginteatterin Nuoruuden suloisessa linnussa on voimakas äänitausta, jossa kello tikittää lakkaamatta ja Pomo Finleyn kotona puhelimen pirinä tunkee tajuntaan riipivästi, häiritsevästi. Eradj Nazimovin ja Harri Ahposen äänet ja Mika Ijäksen valot valuttavat esitystä vahvimmin ekspressionistiselle tasolle, missä henkilöiden subjektiivisen kokemuksen maailmasta eristävä voima leikkaa heitä irti todellisuudesta.
OUTI LAHTINEN
Tennessee Williams: Nuoruuden suloinen lintu, suomennos Kersti Juva. Helsingin kaupunginteatteri, ohjaus Kaisa Korhonen, lavastus Ralf Forsström, puvut Sari Salmela, musiikki Jussi Tuurna, valot Mikä Ijäs, ääni Eradj Nazimov ja Harri Ahponen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 25.9.