Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Onneli ja Anneli

Liisa Kukkola – Etelä-Saimaa – 22.4.2013

Ruusukujan kansalaisaktiivit


Wau-efekti tulee heti Onneli ja Anneli -näytelmän alussa: Rouva Ruusupuun kädet venyvät ja ylettyvät kaikkialle kohtalonomaisesti. Marjatta Kurenniemen kirjoihin luoma maagisuus leviää näyttämölle ensisekunneista.
Aikuinen näkee miten temppu tehdään, koska hänen mielikuvituksensa on laiska ja haalistunut. Mutta lapsen ihmetys on aitoa: Miten tämä on mahdollista?


Eppu Nuotio ja Tuutikki Tolonen ovat dramatisoineet kolmesta ensimmäisestä Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjasta tehokkaan näytelmän, ja Helsingissä vieraileva Lappeenrannan kaupunginteatterin ohjaaja Lija Fischerin toteutus siitä on nokkela, rytmiltään tiheä ja ote hienon näkemyksellinen.


Helsingin kaupunginteatterin Onneli (Pihla Penttinen) on vaalea ja Anneli (Kreeta Salminen) tumma, toisin kuin kirjoissa. Aluksi epäilen näyttelijöiden muistavan nimensä väärin, mutta ei. Tässä näytelmässä hiusten värillä ei ole väliä.


Näyttämölle ei ole luotu toisintoa kirjojen kuvituksesta. Maija Karman ruusut ovat vaihtuneet vihreiksi lehdiksi, ja kahden pienen tytön ikioma talo ihanine tavaroineen taiotaan vain muutamalla esineellä ja hetkellä, kun kahvikannut ja pölyhuiskat lentelevät itsekseen.


Makustelen mielessäni, olenko pettynyt, kun en vieläkään näe tyttöjen mittaisia keittiönkalusteita. Kyllä, mutta vain aivan aluksi. Fischerin painopiste on tarinassa ei tavaralavasteissa.


Ratkaisu on oikea. Onnelinsa ja Annelinsa lukeneiden mielikuvat kirjoista ovat sitä paitsi niin vahvoja, ettei niitä pystyisi mitenkään täyttämään.


Fischerin Anneli ja Onneli ovat kansalaisaktiiveja.
Fischer ei ole tuonut tarinaan mitään ohi Kurenniemen, mutta näytelmän painotukset näyttävät selkeästi, mistä Onnelissa ja Annelissa on kyse: kahdesta tytöstä, joiden sosiaalinen omatunto on lahjomaton.


Onneli ja Anneli eivät aikuisten tapaan ummista silmiään lasten väärinkohtelulta, jota Ruusukujan orpokodissa koko ajan tapahtuu. He ovat itsenäisiä ajattelijoita ja toimijoita, joita edes media ei pysäytä. Onko rohkeampaa tekoa kuin asettua vastaan yleistä mielipidettä, jota sanoin ja kuvin oikeaksi lehden palstoilla todistetaan.


Kansalaispartionakin Onneli ja Anneli ehtivät olla ottaessaan naapurustossa liikkuvia rosmoja kiinni.


Onnelin ja Annelin äärimmäinen paha on Annelin entisen kodin taloudenhoitaja Minna Pinna (Vappu Nalbantoglu), nykyinen orpokodin johtaja.


Näytelmässä, jota ei ole sijoitettu erityisesti mihinkään aikaan, hän on varsin moderni ja mediaseksikäs hahmo: ahne ja kaksinaamainen, joka hyötyy taloudellisesti toisten ahdingosta.


Nalbantoglu näyttää konkreettisesti, miten paha ei yleensä saa palkkaansa vaan palkankorotuksen. Nalbantogu vetää fyysisellä näyttelemisellään huomion itseensä vastustamattomasti ohi muiden näytelmän hahmojen.


Kuka tahansa ymmärtää, että Minna Pinnassa on kaikki ne ominaisuudet, joilla nykyään(kin) maailmassa pärjää.
Ruusukujalla Minna Pinnasta päästään, mutta kuka tietää, mistä päin maailmaa hän seuraavan kerran ilmaantuu?


Hyvää: Teemojen selkeys, maagisuus, toteutus.

Huonoa: Vaaksanheimot ainoastaan vilahtavat.

Erikoista: Helsinkiläissyntyinen Marjatta Kurenniemi asui ja kuoli Taipalsaarella.