Arvio: Tohtori Zivago
Musikaali diktatuurin peilinä
Helsingin Kaupunginteatterin musikaali Tohtori Živago muistuttaa Venäjän johtajien vainoharhaisuudesta. Fifin kriitikko hullaantui useiden kriitikoiden lyttäämästä suurmusikaalista.
Tohtori Živago kertoo kirjailija Boris Leonidovitš Pasternakin (1890–1960) omasta elämästä. Vahvasti aikaan sidottu seikkailu on kertomus Venäjän lopusta ja Neuvostoliiton alkuhenkäyksistä: siitä, kun feodaalinen, aristokraattinen ja porvarillinen järjestelmä romahtaa ja tilalle astuu totalitaarinen ja diktatorinen suunnitelmatalous.
Kaiken keskellä sinnittelee hyvä ja oikeamielinen tohtori Živago: ylhäisen mutta köyhän perheen poika, joka varakkaat tuttavien tuella on kouluttautunut lääkäriksi, vaikka onkin jo julkaissut runojaan. Kun nuorukainen aloittaa lääkärin ammattinsa, hän kokee – nykysuomalaisen unelmanuoren tapaan – että nyt on aika tehdä ahkerasti töitä ja maksaa yhteiskunnalle takaisin sitä velkaa, mitä on kalliilla koulutuksella aiheuttanut.
Velan maksu ei olekaan niin helppoa. Valtarakenteet horjuvat, maa vaipuu sisällissotaan ja hyvyyden ja pahuuden erot hälvenevät. Puoluekoneiston rinnalla ihmisen henki on muuttunut arvottomaksi. Tuon nurinkurisen logiikan aikana, jota systeemi palvoo, jopa Živago joutuu vastoin lääkärinvalaansa tappamaan. Ja joskus edes pelastettava itse ei välttämättä halua elää.
Živagon tarinan alussa Venäjän kirjallisuuden kultakausi on jo loppunut, mutta sen kirjailijat ovat tuoreessa muistissa, edelleen kansan suosikkeja. Živagossa onkin paljon viittauksia Dostojevskiin ja Tolstoihin.
Živago ajattelee, että tärkeintä ovat kunnia ja rakkaus, mutta hän ei silti kykene olemaan kunnian mies, vaan hän suuntaa rakkautensa väärin. ”Miksi annan vain puolet rakkaudestani naiselle, joka on antanut minulle kokonaisen elämän!” hän parahtaa ajatellen vaimoaan Tonjaa ja pientä poikaansa.
Ihanalta rakastetultaan Laralta Živago saa enemmän kuin rakkautta: suuren onnen ja voimaa tehdä sitä kaikkein parasta, taidetta.
Helsingin kaupunginteatterissa pyörivä suurmusikaali Tohtori Živago tavoittaa Boris Pasternakin suurromaanin pääkohdat. Živago on musikaalina uusi: Lucy Simon – kyllä, muusikko Carly Simonin sisko! – sävelsi ja Michael Weller käsikirjoitti sen vasta vuosina 2006–2010.
Loppuunmyyty sali elää mukana ja huokailee, niin myös ympärilläni istuvat nuoret venäläiset. Minä itken koko toisen puoliajan. Tyyliin kuuluva mahtipontinen musiikki alleviivaa olennaisimman, mutta tarinan voima on silti se suurin.
Musiikin ja klassikkotarinan voima vie katsojan hurjiin sfääreihin. Henki salpautuu, koska musiikki ei anna armoa katsojalle. On pakko elää mukana.
Musikaaligenreä pidetään välillä viihteellisempänä kuin se onkaan: musikaalit eivät ole vain hupikohelluksia tai Disneyn piirrettyjä näyttämöllä. Niissä käsitellään hyvinkin rankkoja aiheita: Helsingin Kaupunginteatterissa viime talvella nähty Viulunsoittaja katolla -klassikko kertoo pogromeista eli juutalaisvainoista 1900-luvun alun Ukrainassa. ”Nousee päivä, laskee päivä”, häissä lauletaan, ja iloisen rakkaustarinan loppupuolella osa päähenkilöistä katoaa itään, jäljelle jääneet pakenevat ja kylät poltetaan.
Suomessa moneen kertaan esitetty Cabaret, jonka nimi viittaa 1920–30-luvun berliiniläiseen undergroundteatteriin, kertoo juutalaisten, homojen ja transvestiittien viimeisistä onnenpäivistä ennen natsien valtaannousua Berliinissä. “Raha maailmaa pyörittää”, lauletaan samppanjaa kuohuvassa teatterissa. Lopulta rahaa ei ole enää kenelläkään, eivätkä rahahuolet silti ole huolista suurimpia. Tässäkin tarinassa poistutaan junalla henkitoreissaan korisevasta väkivaltaisesta kaupungista. Helsingin Ruotsalaisen teatterin versio tästä oli aivan tajunnanräjäyttävä: grande finalen jälkeen seremoniamestari riisuutui alastomaksi ja katosi liekkeihin, kuin uuniin.
Jopa kaikkien lastenmusikaalien äiti The Sound of Music kertoo toisinajattelijoista 1930-luvun Itävallassa ja toisen maailmansodan alkuhetkistä. ”Edelweiss, kukka viattomuuden”, melkein tallautuu Alpeilla, kun laulava von Trappin perhe taivaltaa ohi ja ylittää rajan onnen maahan Sveitsiin.
Joskus todellisuus tuntuu epäuskottavammalta kuin fiktio, jaTohtori Živago muistuttaa siitäkin, miten bolševikkijohtajilla oli tapana ottaa vahvuutta symboloiva, sarjakuvamainen pseudonyymi. Dshugasvilista tuli Stalin eli ”Teräsmies”, Skrjabinista Molotov eli ”Vasara” ja Rozenfeldistä Kamenev, ”Kivimies”. Živagossa bolševikkijohtajasta tulee Strelnikov, ”Nuolimies”.
Strelnikovin hahmossa on viittauksia Venäjän vallankumouksen ajan tärkeisiin historiallisiin hahmoihin, kuten sivistyneeseen Leon Trotskiin sekä Lev Kameneviin, joka oli Strelnikovin tavoin rautatieläisen poika.
Pääjehun asema on häilyvä ja pelottava, kaikkein pelottavin johtajalle itselleen. Juonittelijoita koko ajan pelkäävä Strelnikovin etsii jatkuvasti vakoilijoita ympäriltään ja teloituttaa näitä julkisesti. Dostojevskilaisena hahmona, diktaattorin vastaparina, tohtori Živago pyrkii moraaliseen hyvyyteen, mutta juuri sen takia hän saa mahtavia vihollisia. Diktaattorin mielestä hän joka runoilee on mitä vaarallisin. Runoilija kun muistuttaa kansaa Venäjän kauneudesta ja ajoista, joiden kaipaaminen on jyrkästi kiellettyä. Runoilija antaa kansalle toivoa.
Ihan kuin diktaattorit ovat aina pelänneet, kansan sivistyminen on usein johtanut vallan kaatumiseen. Tohtori Živagon kautta voi pohtia Neuvostoliitonkin loppuhenkäyksiä: kun kansa sai 1980-luvun lopussa avoimuuden eli glasnostin myötä liikkumatilaa, se kaatoi valtaapitävät.
Nyky-Venäjällä vallankumous ei välttämättä ole lähellä, mutta ehkä jossain se kytee. Nykyään Putinin ja hänen oligarkkikavereidensa hallitsemalla Venäjällä 110 henkilöä omistaa 35 prosenttia kansallisvarallisuudesta, kertoo tuore Sveitsin pankin talousselvitys. Näin suurta eriarvoisuutta eivät varmasti edes Romanovit pystyneet kuvittelemaan.
Kuten tarinan tohtori Živago, kirjailija Pasternak oli tosielämässä valtaapitävän despootin, Stalinin suosiossa. Kerrotaan, että – syystä, joka on jäänyt epäselväksi – Stalin esti veto-oikeudellaan Pasternakia joutumasta kyyditetyksi vankileirille. Tämä kohtalo odotti kaikkia toisinajattelijoita, ja kevyemmistäkin kirjoista ja runoista tuli lähtö. Sekä kirjassa että musikaalissa vankileirille, kadonneeksi tai teloitusryhmän eteen joutuu pienistäkin syistä.
Stalin jopa kunnioitti Pasternakia hulluna runoilijana. Saavutus sekin, sillä Pasternakin kirjallisesta lähipiiristä vain harva selvisi vainoista hengissä. Tohtori Živago tosin kiellettiin Neuvotoliitossa ajalle tyypilliseen tapaan. Kommunismin ongelmista puhuttiin vain salaa kuiskaten, ei kirjoissa.
Pasternak sai vuosikymmenten ajan kirjoittamansa Tohtori Živagon valmiiksi vuonna 1956. Se saatiin salakuljetettua Italiaan, jossa se ilmestyi käännettynä vuonna 1957. Suomessa Živago ilmestyi vuonna 1958 – samana vuonna, jolloin siihen asti runoilijana tunnettu Pasternak sai Nobelin palkinnon.
Venäjäksi kirja ilmestyi Neuvostoliitossa virallisesti vasta vuonna 1988, vaikka se oli jo vuosikaudet tunnettu suusta suuhun levinneenä ulkoa opeteltuna samizdat-versiona.