Arvio: Tohtori Zivago
Tasapainoinen Tohtori Zivago
Boris Pasternakin Nobel-palkittuun kirjaan perustuva musikaali Tohtori Zivago sai Euroopan kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa. Romaani ja musikaali kertoo lääkärirunoilija Juri Zivagosta, jonka elämää ohjaavat rakkaus kahteen naiseen, kunniantunto ja Venäjän poliittisen historian rajut muutokset 1900-luvun alkupuolella.
Todellisuudessakin levottomuuksissa kärsi ja kuoli monia Pasternakin ystäviä ja aikalaistaiteilijoita, joiden kohtalosta kirjailija koki syyllisyyttä. Tohtori Zivago onkin tulkittu Pasternakin tilinteoksi tai testamentiksi, jopa ”varjo-omaelämäkerraksi”.
1900-luvun alkupuoli oli naapurimaassa erittäin synkkä ja sotaisa, vallankumoukset ja maailmansodat repivät kansakuntaa. Venäjä muuttuu myös näyttämöllä teräksisen kylmäksi ja rappeutuneeksi lavastaja Ralf Forsströmin käsissä. Kontrasti Zivagon nuoruuden salonkeihin, joissa tanssittiin kristallikruunujen loistaessa upeissa samettiluomuksissa, on raju. Mutta niin oli muutoskin.
Forsström kykenee lavastamaan ison tilan ja käyttää tasoja hyväkseen luonnollisesti. Yhdistettynä William Ilesin ja Kari Leppälän valoihin näyttämö teräsputkineen taipuu talviseksi sotatantereeksi, rautatieasemaksi, aateliskodiksi tai teloituspaikaksi. Aseita ei pelkästään nähdä vaan niitä myös käytetään lavalla poikkeuksellisen paljon. Elämä oli Zivagon aikana kuolemaa. Sen näyttäminen on lähes terapeuttista.
Tuukka Leppänen on herkkä Zivago
Suurten tapahtumien keskellä on kuitenkin aina ihminen. Zivagossa se on oikeamielinen ja kirkasotsainen lääkäri, joka kirjoittaa runoutta ja hoitaa myös fyysisesti.
Tuukka Leppästä parempaa Zivagoa on vaikea keksiä. Miten nuori, mutta silti syvällinen! Antautuva, mutta etäinen! Eniten koskettaa Leppäsen ymmärrys Zivagosta. Hän ei ole vain siloposkinen sankari, vaan välittää kuulijalle, miltä miehestä tuntuu keskellä rakkauden, kunnian ja politiikan sotatannerta. Ja Leppänen laulaa hyvin, alusta loppuun saakka.
Kaupunginteatteriin tuodun musikaali-Zivagon käsikirjoitus on newyorkilaisen Michael Wellerin ja musiikin on säveltänyt Lucy Simon. Ensiesitys oli 2006. Ansiokas suomennos on Sami Parkkisen. Tuore, toimiva ja konstailematon kieli solahtaa hyvin lauluihin ja luo uskottavuutta hahmoihin. Vaikka musiikki on kauttaaltaan kaunista, supermelodiat puuttuvat. Siksi toimiva teksti on tärkeää, kokonaisuus lepää sen varassa.
Vähemmän siirappinen
Ohjaaja Hans Berndtsson on onnistunut erinomaisesti pitämään kokonaisuuden ennemminkin suolan kuin siirapin puolella. Zivagon elämää voi tarkastella kolmiodraaman ja ihmissuhteiden kautta, mutta Berndtsson antaa tilaa historialle ja kertoo jokaisen hahmon kautta enemmän ajasta kuin tämän suhteesta Zivagoon. Lara (Anna-Maija Tuokko), Zivagon rakastajatar, on jo nuoresta selviytymään oppinut vahva venäläisnainen, joka pärjää hoveissa ja huutolaisten parissa. Todellinen uuden ajan nainen, jota jokainen voi katsoa ylöspäin.
Tonja (Anna-Maija Jalkanen), Zivagon vaimo, on tsaarinajan ylhäisön lapsi, joka tukee taiteilijamiestään, mutta jonka oikea ilmapiiri on Euroopan aristokraattien parissa. Hänelle Venäjällä ei ole enää mitään tarjottavana. Sen sijaan näyttelijä Anna-Maija Jalkasella on paljonkin yleisölle tarjottavanaan. Kaunis ääni sopii upeasti yhteen Tuukka Leppäsen kanssa ja nostaa Tonjan täysiarvoisesti kohtalokkaan Laran vastinpariksi. Aina sädehtimään kykenevä Anna-Maija Tuokko Laran roolissa ei ainakaan ensi-illassa väläyttänyt vielä aivan kaikkea laulajankyvyistään.
Esko Roineen Viktor Komarovski on aina jaloilleen putoava oligarkki-selviytyjä, Antti Timosen hykerryttävän hyvä Antipov/Strelnikov on ikoninen kuva vinksahtaneesta fasistista, jolle politiikka on elämä.
Tohtori Zivago sopii kuin valettu Helsingin kaupunginteatteriin. Aiheen historialliset yhtymäkohdat Suomeen ovat kiinnostavia ja käsittelytapa klassinen. Vaikka rakkautta tässä puidaan, tärkeämmäksi nousee inhimillinen kokemus sisäisen ja ulkoisen sekasorron keskellä. Takuuvarma tekijätiimi luo musikaalista tasapainoisen kokonaisuuden, joka on näkemisen ja kuulemisen arvoinen.