Arvio: Eila, Rampe ja suolaparta
Lämminhenkinen komedia julkisivun ylläpitämisestä ja väärinkäsityksistä.
Sinikka Nopola on tunnettu toki rakastetuista lastenkirjoistaan, mutta myös mainion lakonisen hämäläishuumorin maustamista teoksista kuten Ei tehrä tästä ny numeroo ja Eila ja Rampe -sarja. Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään nyt toisen kerran Eilana ja Rampena Heidi Herala ja Pertti Koivula, joille hahmot istuvat kuin mittatilauspuku. Tämänkertaisen seikkailun on ohjannut Katja Krohn.
Mystinen suolaparta
Hupailun keskiössä on Eilan ja Rampen hometalo-ongelma, joka kuitenkin paljastuu suhteellisen vaarattomaksi suolaparraksi, eli kalkkihärmäksi. Sitä erittyy silloin tällöin kalkin vaikutuksesta kosteisiin tiloihin.
Ajoitus kosteusmittaukselle on kuitenkin huonoin mahdollinen: Eilan ja Rampen vieraaksi saapuu nimittäin rikkaita ja arvostettuja perheystäviä Ruotsista, arkkitehtiserkku Staffan (Seppo Halttunen) henkistyneen ja herkän vaimonsa Birgitan (Tiina Pirhonen) kanssa.
Pikkuporvarilliseen julkisivuun tulee särö, kun aikatauluistaan tarkka, ronski ja suorapuheinen kosteusmittaaja Tuomas Uusitalo tunkee väkisin paikalle.
Niin alkaa surkuhupaisa ovileikki, kun Eila yrittää Rampen kanssa piilotella kosteusmittaajaa ja samalla pitää yllä onttoa small talkia vieraiden kanssa. Epätoivon kliimaksi saavutetaan, kun vieraat pyytävät yösijaa pitemmäksi aikaa, nimenomaan kellarin tutusta vierashuoneesta! Nolo yhteentörmäyshän siitä syntyy.
Väärinkäsitysten erotiikkaa
Nopola on kirjoittanut mukaan hauskaa ja farssille tyypillistä väärinkäsitysdialogia. Kun Uusitalo käyttää kosteusmittaajan työstä roisisti näppärän kaksimielisiä sanankäänteitä, Halttunen ja Pirhonen tulkitsevat ne aivan muuksi. ”Joo, nää keski-ikäset rakenteet tarvii välillä röörien hoonausta…” Väärinkäsitys johtaa toiseen, ja lopulta seksuaalinen vallankumous on tulossa kaapeista niin, että rytisee. Navanalushuumori puree katsomossa.
Pokka pitää
Ennakkotiedoissa ja käsiohjelmassa tunnustetaan avoimesti yhteydet suosittuun brittisarjaan Pokka pitää (Keeping Up Appearances). Kyseessä ei ole kopio, vaan sympaattinen suomalaistaminen. Herala saa Eilaansa ilmiömäisesti samaa tunnistettavuutta, jota löytyy tv-sarjan Hyacinth-hahmosta. Koivula komppaa sivusta samalla mitalla, mutta rennommin kuin brittiveljensä. Pari tyylittelee erinomaisesti yhteen.
Loppupuolella väärinkäsitysten oikominen ja erilaiset parisuhdeselvittelyt uhkaavat venyä liian pitkiksi, mutta samalla ne inhimillistävät kokonaisuutta. Tässä on nähtävissä juuri se, mitä Neil Hardwick pitää komedian ja farssin erona: komedia on lämmin, mutta farssi on kylmä ja laskelmoidun mekaaninen. Nopolan teos on selkeästi lämminhenkinen komedia. Aito ja inhimillinen kohtaaminen on sittenkin paljon arvokkaampaa kuin statusten pönkittäminen.
Arenasta poistuu hyvillä mielin.