Arvio: Carnage
Carnage
Sivistys rakoilee, kun vanhemmat sovittelevat lapsiensa syntejä.
Innostuin jo viime syksynä nähdessäni Carnagen Helsingin
Kaupunginteatterin Lilla Teaternin ohjelmistossa, mutta totesin kuitenkin ruotsinkielisen näytelmän minulle liian haastavaksi.
Näytelmä perustuu Yasmina Rezan kirjoittamaan God Of Carnage -näytelmään, josta myös Roman Polanski on ohjannut draamakomedianCarnage. Muistelen elokuvan nähtyäni pohtineeni, että tekstistä voisi tosiaan saada vielä enemmän irti teatterissa.
Tekstihän on itsessään aivan loistava, tarkkanäköinen, oivaltava, kirpeän hauska ja yllätyksellinen. Ilahduinkin huomatessani, että Helsingin Kaupunginteatteri on tuonut näyttämölle myös suomenkielisen toteutuksen Carnagesta.
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat asuntoon, jossa kohtaavat kaksi keskenään jossain määrin erilaista pariskuntaa. Lähtöasetelmana on tilanne, jossa Renlundien poika on lyönyt Holmströmien poikaa kepillä. Tätä poikien vanhemmat lähtevät selvittämään keskenään. Heitä näyttelevät vivahteikkaasti, taidokkaasti ja riehakkaasti Minna Haapkylä,Jonna Järnefelt, Carl-Christian Rundman ja Tobias Zilliacus.
Näennäisen yksinkertaisesta lähtötilanteesta jännite alkaakin hiljalleen sekä purkautua että kasvaa mitä mielikuvituksellisempien valta-asetelmien ja verbaalisten yhteenottojen ympärille. Kiinnostavinta näytelmässä ovat ihmisten kommunikoinnin loputtomat mutkat ja särmät, hillittömyys ja tragikoomisuus, yhteentörmäykset ja väärinymmärrykset. Yksinkertainen lavastus toimii ja luo myös onnistuneen kontrastin rikkaalle ja rönsyilevälle dialogille.
Yleisö eläytyy voimakkaasti. On kiehtovaa seurata mikä kohtaus naurattaa ketäkin. Välillä huomaan itsekin pyyhkiväni naurunkyyneleitä. Carnage on hieno esimerkki siitä, että viihdyttävä ja komediallinen näytelmä voi samalla olla myös taidokas tutkielma ihmisten välisen kommunikaation raja-aidoista ja risteyskohdista.
Ihmisen hurmaavan ja traagisen mutkikasta sielunelämää käsitellään näytelmässä monin eri tavoin ja monella eri tasolla. Todennäköisesti juuri näytelmän kerroksellisuus ja syvyys tekee siitä niin hauskan. Itse ainakin huomasin usein nauraneeni jo itsellenikin samaistuessani johonkin tiettyyn repliikkiin tai hetkeen. Virkistävää, ja sopivan hämmentävällä ja tarpeellisella tavalla myös ravistelevaa.
Tahtoisin antaa kiitosta myös näytelmän kestosta, se on juuri sopivan ytimekäs ja ryhdikäs tunnin ja kahdenkymmenen minuutin pituudessaan. Suvantovaiheita näytelmässä ei erityisemmin ole, eikä se niitä kaipaakaan, niin taitavasti se on rytmitetty rakenteeltaan ja toteutukseltaan intensiteetin kasvaessa loppua kohti.
Voin vain kuvitella, kuinka haastavaa ja palkitsevaa Rezan kaltaisen kirjoittajan tekstin tuominen näyttämölle on. Tiina Lymin ohjaus on loistelias ja heijastelee myös hänen kokemustaan teatterin ja etenkin komedian parissa. Lopputuloksesta aistii ja näkee, että näytelmän takana on joukko intohimoisia ja rautaisia ammattilaisia. Tällaista vimmaa ja heittäytymistä katsoisi mieluusti useamminkin.