Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vielä ehtii

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 6.11.2013

Taktiikkapeliä – bridge ja elämä

Se on neljän hengen taktiikkapeli, bridge nimittäin. Että mitäkö tekemistä bridgellä on teatteriesityksen kanssa? Paljonkin jos minulta kysytte. Korttipeliin, vieläpä monimutkaiseen sellaiseen kevyesti nojaava näytelmä vertautuu itse elämään. Tarkkana pitää pysyä niin partnerin kuin vastustajien suhteen.

   Elämän ehtoopuolella skarppina olemisesta joutuu joskus tinkimään, eikähän se tietenkään mikään ilo ole vaikka se muita naurattaakin. Ruotsalaisjournalisti ja -kirjailija Carin Mannheimer (s. 1934) on tarttunut lempeästi aiheeseen jo aiemmin. Hän on asettunut ikäihmisten puolelle jokaisen erityislaatuisuutta kunnioittaen. Kun Mannheimer kuvaa nyt puheena olevassa näytelmässään mitä kaikkea voi saada aikaan ”I sista minuten”, niin railakkaan suomenkielisen kantaesityksen ohjaaja Pertti Sveholm heittää lisää löylyä kiukaalle ja vakuuttaa, että ”Vielä ehtii”.

Peruskuviossa on kolme naista, joiden vaiheet ovat sivunneet toisiaan ja jotka yhä, ikääntyvinä pitävät yhteyttä. Marianne isossa leskenasunnossaan paheneva muistisairaus seuralaisenaan, Annakaisa joka vain hetkittäin voi olla karussa ei-yksin pärjäävää miestään ja Säde, jolle on aina langennut rakkaudessa huonot laput.

   Kun bridgeen tarvitaan se neljäs pelaaja, niin charmantti leskimies Peter saapuu kutsusta paikalle yhtä avuliaana kuin seuranhaluisena – vain kertoakseen, että juuri bridgeä hän ei osaa pelata. Monitoimityyppi Tommi sen sijaan osaa; nuorempaa vuosikertaa edustavasta huoltomiehestä sitäpaitsi kenenkään on vaikea olla tykkäämättä.

Vaikuttaa ehkä ”sosiodraamalta”, mutta kyllä tässä mennään ihan lujaa, tunteiden ylä- ja alamäkeä ja väliin ollaan suorastaan pihalla. Pesunkestävä komedia iliman muuta!

   Leena Uotilalle on Mariannen rooli mittatilaustyötä. Hän vyöryttää puhetta milloin innostuneesti, ovelasti tai hämmentyneesti, milloin ärsyyntyneenä ja aggressiivisesti. Uotila ottaa sumeilematta paikkansa keskiössä ja osoittaa kuin suurta yleisöä lohduttaen, ettei sen omienkaan ikäihmisten persoonallisuus kerralla katoa vaikka dementia jo aika ajoin uhkaavasti ravistelisikin. Marianne on häilyvyydessään rakastettava, kiitos taitavan tulkitsijan.

   Eikä ole vastapelureissakaan moitteen sijaa. Ulla Tapanisen repliikit Annakaisana ampaisevat aavistuslähtöisinä ja kolkon kriittisinä niin että yleisö vastaa naurulla – jopa väliaplodein – kuin napista painaen. Entäs Riitta Havukainen lemmenkipeän Säteen roolissa? Sellaista teatraalista kissamaista liukumista ja autuaallisen rakastunutta tuijotusta voinee harva vastustaa.

   Vesa Vierikko tekee karismaattisella otteellaan Peterin roolista notkeasti yllätyksellisen, ja Jukka Rasila lataa hänkin luontaista, vetovoimaista komiikkaa ilmaisuunsa Tommina.

   Kaisa Torkkelilla Mariannen säntillisenä tyttärenä Kristiinana on muun tiimin vastakohtarooli tyyliin: ei tästä äidin kanssa mitään tule, unohtaa maksaa laskut, asunto on liian suuri ja mitä porukkaakin täällä oikein lappaa…              

Visualisointi on tyköistuva, ja kyseessä näyttämöteos joka on ensisijaisesti mainiota komedianäyttelemistä mutta samalla osoitus siitä, miten ihmiset tarvitsevat toisiaan vielä silloinkin kun maali jo alkaa häämöttää. Eritoten ystävystyminen nuorten ihmisten kanssa käy tehokkaasta tuulettamisesta. Ikä tuo kypsyyttä ja suvaitsevaisuutta, ja vuosia kannettu syyllisyys voi liueta anteeksi saamiseen ja viha anteeksiantoon. Höppänyyttä? Mutta sitähän elämä on.