Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tirlittan

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 31.8.2002

Tirlittan tuli Kallioon, Tirlittan valloitti

Marika Westerling on Helsingin Kaupunginteatterin supisuloinen orpotyttö

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Sovitus ja ohjaus Leena Havukainen, musiikki Toni
Edelmann, musiikin sovitus ja orkesterin johto Jussi Tuurna, laulujen sanat Vesa Reponen, lavastus ja puvut Metti Nordin,
koreografia Sari Palmgren, valot Risto Heikkerö, ääni Kirsi Peteri, rooleissa Marika Westerling, Riitta Havukainen, Heikki
Sankari, Otto Kanerva, Kristiina Halttu, Antti Timonen, Matti Rasila ja Ursula Salo. Orkesteri Jussi Tuurna, Mari Kätkä, Markku
Luuppala, Lauri Salokoski ja Mikael Seire.


Ripaus Peppi Pitkätossun toimintasankaritarta, toinen mokoma Saint-Exupéryn Pikku prinssin filosofia ja kosolti liukkaan mielikuvituksen lentoa, mutta myös viisasta ja kriittistä arkijärkevyyttä –
näistä aineksista syntyy Tirlittan, Oiva Paloheimon mestarillinen tarinakokoelma ja selviytymiskertomus, satu ja runoelma.

   

Lähtökohdat eivät ole vieraita myöskään Helsingin Kaupunginteatterin musiikkinäytelmäversiolle muun muassa siitä syystä, että
vaativaan orpotytön päärooliin on löytynyt oiva näyttelijä.

   

Nuori Marika Westerling tuli tutuksi jo Kaupunginteatterin Les Misérables -musikaalin liikuttavana Cosettena. Tirlittanina hän on tietenkin toista
maata, mutta aivan mainio ja supisuloinen. Westerlingin Tirlittan on kirkassilmäinen ja -aivoinen lapsikaunotar ja kaiken
lisäksi upea laulaja selviämään Toni Edelmannin monivärisistä sävellyksistä. Tätä Tirlittania on pakko rakastaa.

   

Musiikki on
Westerlingin roolityön ohella melkein parasta uudessa Tirlittanissa. Edelmann on jälleen kerran mestarillinen teatterisäveltäjä,
ui kuin kala vedessä rapin, iskelmän, gospelin ja tangon maailmoissa.

   

Vesa Reponen ehti kirjoittaa Tirlittanin laulujen sanat. Nekin ovat oveline loppusointuineen täyttä teatteritavaraa.

   

Jussi Tuurna puolestaan on sovittanut musiikin sävelten, rytmien ja tempojen runsaudensarveksi. Kun bändikin koostuu eturivin muusikoista,
asian suhteen ei pitäisi löytyä huomautettavaa. Ellei sitten hieman volyymiongelmista. Välillä orkesteri peittää laulua.

   

Aivan ongelmatonta
lastenteatteria Leena Havukaisen sovittama ja ohjaama Tirlittan ei ole muutenkaan.

   

Väliajan jälkeiset osuudet ovat riemukasta nähtävää ja kuultavaa. Riitta Havukainen leipaisee Luuvalorouvasta mahdottoman riemukkaan tyypin, joka muuten ihmeesti muistuttaa brittikomiikan naiseksi pukeutuvan
tähden, Dame Ednan olemusta.

   

Havukainen on villityn hauska ja passeli pari Westerlingin tyynesti laukovalle Tirlittanille.

   

Esityksen alku kuitenkin takkuaa pahasti. Kohtaukset ovat liian lyhyitä elääkseen juuri minkään muun kuin äärimmäisen tyyppikomiikan
merkeissä. Iki-ihana varis riippuu vaijereista kuin mikäkin kömpelö hökötys.

   

Alussa tuntuukin siltä,
että ollaan vain matkalla kohti seuraavaa laulua. Draama on vähemmän tärkeää.

   

Tästä syystä orpotytön kasvukaari jää Kaupunginteatterissa enemmän uskon asiaksi kuin näytelmän käänteiden, syyn ja seurauksen
varaan. Muutos, aikuistuminen, todetaan lopussa Tirlittanin omassa repliikissä. Siinä melkein kaikki.

   

Metti Nordinin satupuvut ovat värikästä nähtävää. Psykedeelinen lavastuskin toimii Risto Heikkerön kekseliään valaistuksen tuella lukemattomien tapahtumapaikkojen areenana, joskin kiharaisten seinämien räikeä perusluonne
on tosin aika kaukana Paloheimon teoksen herättämistä, paljon tyynemmistä mielikuvista.

   

Ulkoinen vie tilaa sisäiseltä.

   

Esitys onkin tehty enemmän tämän päivän teatteritrendien kuin Oiva Paloheimon teoksen muottiin, mutta onneksi Tirlittanin
okariinakin helähtää hetkittäin soimaan, sekä kirjaimellisesti että sisäisesti orpotytön rakastetun tarinan kulussa. Kaupunginteatterin
Tirlittanista poistuu sittenkin hyvillä mielin.