Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tarzan

Martti Mäkelä – Skenet – 27.3.2014

Tarzan

Seikkailutarina kääntyi valloittavaksi musikaaliksi ja kasvukertomukseksi.

Alkuun tunnustus. Olen monien muiden ikuisten pikkupoikien tapaan Tarzan-fani, mutta ajatus Tarzan-musikaalista tuntui minusta aluksi aivan pöljältä. Menin siis katsomaan Kaupunginteatterin esitystä kummityttöni kanssa jokseenkin ilkikurisella asenteella. Minut lyötiin kuitenkin ällikällä: näin taidokkaan, viihdyttävän, viisaan, jopa liikuttavan esityksen, joka oli täysin vastaansanomaton!

David Henry Hwang on dramatisoinut E.R. Burroughsin rakastetun tarinan varsin toimivaksi kokonaisuudeksi. Ydinasiat ovat hyvin tallella, ja lisäksi on saatu draamaa lisäävää pohdintaa ja toimintaa. Phil Collins on säveltänyt musiikin, joka on ihan mukiinmenevää, etenkin eksoottisissa huga-tsaka-kohtauksissa. Sujuvan suomennoksen on tehnyt Mikko Koivusalo, ja varsin vauhdikkaasta ja ammattitaitoisesta ohjauksesta vastaa Kari Rentola.

Viidakon sopukoihin

Toiminta lähtee napakasti käyntiin heti alusta. Tarzanin vanhempien haaksirikko Afrikan rannikolle on vaikuttava. Jo kymmenen minuutin kuluttua alkuhetkestä ollaan tapahtumien ytimessä; näytetään, miksi pikku-Tarzan kasvaa apinoiden parissa ja mikä onkaan pelottava punasilmäinen tappajaleopardi. Taitavaa ja ekonomista teatterikerrontaa. Samalla aukeaa aivan uskomattoman upea, Katariina Kirjavaisensuunnittelema kolmiulotteinen viidakkolavastus.

Esityksessä on käytetty fyysisen vaativuuden takia kaksois- ja jopa kolmoismiehitystä. Näkemässäni esityksessä Wiljami Miettunen sai hienosti pikku-Tarzanin roolin haltuun. Apina-äiti Kalana toimi hellästi ja ymmärtävästi Emilia Nyman. Heimon johtajaa, hurjaa gorillakuningasta esitti varsin väkevästi Mikko Vihma. Tarzanin kaverina, notkeana ja veikeänä Terk-apinana näin Pekka Hiltusen. Tällä miehellä on myös verevä blues-ääni!

Etenkin alkupuoliskolla on paljon näyttäviä tanssikohtauksia. Rentola on saanut hauskasti meininkiin mukaan breakdancea ja hiphoppia apinaliikkeiden ohella.  Koreografiasta vastaavat Marjo Kuusela ja Oula Kitti.  Ensemble tanssii loistavasti ja leikkisästi. Näyttävistä gorilla-asuista vastaa Elina Kolehmainen.

Mutta käärme on luikerrellut paratiisiin. Homo sapiens alkaa heräillä pikku-Tarzanissa.  Ihmisellä kun on taipumus etsiä ja väsätä kättä pidempää, gorilloilla ei. Pomogorilla joutuu taluttamaan Tarzanin pois heimosta. Tässä kohden Miettunen ja Vihma näyttelevät erittäin koskettavasti yhteen.

Peruskysymysten äärellä

Tarzan kasvaa ja kehittyy jo silmissä ja vaihtuu näppärästi komeaksi nuoreksi mieheksi. Rooliin hyppää Saska Pulkkinen. Epätietoisuus omista juurista nousee tarinan tärkeäksi teemaksi. Pulkkinen tulkitsee vakuuttavasti surun, kun ei tiedä kuka on ja mihin kuuluu.  Perinteisen seikkailutoiminnan lisäksi mukaan astuu eettistä pohdintaa. Tuleeko yksilön kategorisesti puolustaa omiaan? Ja miten toimia, jos ei tiedä mihin kuuluu?

Vihdoin tapahtuu se väistämätön. Viidakkoon astelee tutkimusretkikunta, jonka mukana löytyy Tarzanille vihdoin Jane, ihastuttava Raili Raitala. Janen sisääntuloon on rakennettu aivan hurmaava, mielikuvituksellinen kasvien tanssi. Nyt ei pyörähdellä vain kukkahatuissa, vaan näyt ovat suorastaan surrealistisia. Tarzanin ja Janen kohtaaminen saa sydämet sykkimään.

Kaksi maailmaa vastakkain

Toisella puoliskolla lajit joutuvat aivan kirjaimellisesti ja fyysisesti kasvokkain. Raitala ja Pulkkinen tulkitsevat kauniisti uuden ystävyyden ja ihastumisen. Hiltunen esittää mainiosti hapanta, mustasukkaista jengikaveria, joka jää yksin. Ystävyys ei kuitenkaan lakkaa.

Tärkeää tilaa saa myös Janen isä, Matti Olavi Ranin, joka paljastuu varsin humaaniksi ja viisaaksi hahmoksi. Toisin on retkikunnan johtajan, Claytonin laita: Kari Mattilapiirtää oivallisen pahiksen, jossa on myös Erroll Flynn -tyyppistä hurmuria.

Loppukliimaksissa on tilaa niin dramatiikalle, toiminnalle kuin romantiikallekin.  Tarina saa yllättävän koskettavia piirteitä, ja katsomossa huomaa pyyhkivänsä silmiään. Loppukuva komean musiikin kera on kuitenkin se klassinen ja odotettu: Tarzan kohoaa Janensa kanssa liaanin varassa omaan pikkuparatiisiinsa. Ja kuuluuhan lopulta se komea karjaisukin!

Kaupunginteatterin Tarzan-musikaali on erittäin ammattitaitoisesti tehty, sopivan dramaattinen ja sadunhohtoinen. Samalla se on myös viisas kasvukertomus. Nykyisin tarvitaan teknologisen kilpailun lisäksi etenkin harmoniaa ja nöyryyttä elää yhdessä luonnon kanssa. Tarzanin kiljaisu ei ole vain voitonhuuto, vaan haastava kutsu sopusointuun.