Arvio: Kuka pelkää tappajahaita
HCD tanssii pelon eri väreissä
Musta möykky vyöryy lavan läpi. Pelko puetaan hahmottomaksi ja joka suuntaan kurottuvaksi. Sitten alkaa loputon juoksu. Helsinki Dance Companyn Kuka pelkää tappajahaita -teoksessa tanssitaan pelon maastossa. Mustiin puettuina, nyrkkeilykypärät päässään tanssijat lähtevät vuorotellen juoksemaan lavalla. Katsoja tipautetaan keskelle taistelupelien ja kamppailulajien tunnelmaa. Vaaran tuntu tihentyy hetki hetkeltä, mutta myös uho uhkuu lavalta.
Tanssi on rouheaa ja silottelematonta. Kehojen liikkeet piirtyvät konkreettisesti liitukartaksi lattiaan, rikkovat ilmaa ja liukuvat yli lavan rajojen. Tanssijoiden oma persoona näkyy liikkeissä, mutta myös ryhmäkoreografiat vyöryvät tyylikkäästi massan voimalla luoden esitykseen yhtenäisyyden voimaa. Tanssista löytyy rosoista kauneutta, herkkyyttä toisen kohtaamiseen, mutta myös vimmaa ja hyökkäävää rumuutta.
Koreografia leikittelee kamppailulajien liikekielellä. Tanssijat ovat kuin suoraan huippu-urheilun maailmasta, virittyneitä täydelliseen suoritukseen. Koreografia tekee lavasta pelikentän, joka hetkessä saattaakin kääntyä leikkikentäksi. Fyysisyydessään tanssi tukee näyttämömaailman luomaa ankaraa tunnelmaa, mutta pelon lisäksi tanssissa näkyy myös rohkeus ja koomisuus. Korkeat hypyt ja suorin vartaloin kaatumiset saavat myös yleisön sykkeen kohoamaan, kun taas nykivät liikkeet ja kasvojen kurittomuus hymyilyttää. Osittain liikekielen vaihtelevuus luo sekasortoa, mikä varmasti on tarkoituksen mukaista, mutta myös haastaa draamankaaren yhteneväisyyttä.
Äänisuunnittelu kantaa teoksen loppuun asti ja tekee teoksesta kokonaisuuden. Musiikin rytmi ja vaihtuvuus pitää intensiteetin tiukassa otteessa ja myös rytmittää koreografiaa. Välillä jopa musiikki tuntuu vievän koreografiaa eikä päinvastoin. Myös visuaalinen ilme ja valot vahvistavat draaman kulkua läpi esityksen.
Kokonaisuutena Joona Halonen onnistuu välittämään pelon eri sävyjä läpi ihmisen elämän. Lasten leikkikentän uhosta siirrytään aikuisten maailman todellisiin uhkakuviin ja pelkoihin, jotka traagisuudessaan näyttäytyvät myös koomisina. Pelkojen rihmasto limittyy ja lomittuu ja lasten leikkien pelot, teinin kasvukivut ja aikuisen huolet sekoittuvat nyky-yhteiskunnan rakentamiin pelkoihin. Nimi Kuka pelkää tappajahaita johtaa ajatukset lasten leikkiin, jossa pelko kielletään, vaikka samalla juostaan karkuun. Lopulta kuitenkin kypärät riisutaan, leikki loppuu – mutta katoaako pelko?