Arvio: Järki ja tunteet
Luvallanne rakastun rikkaaseen mieheen
Teatteri: Laura Jäntti raikasti Jane Austenin klassikon onnistuneesti.
Jane Austenin Järki ja tunteet kuulostaa sellaiselta tekstiltä, joka Laura Jäntin pitäisi kiertää kaukaa. Jäntti on ohjannut viime vuosina lähinnä uutta kotimaista draamaa ja tiukkoja klassikoita, ei siis ainakaan sellaista romanttista viihdettä, jollaiseksi Austenin kirja on usein (ehkä virheellisesti) mielletty.
Jäntin raikas ohjaus on kuitenkin hyvä osoitus siitä, että ihmissuhteisiin painottuvasta epookkidraamastakin saa sopivalla otteella mielenkiintoista katsottavaa tähän päivään.
Jäntti ottaa Austenin kirjasta olennaisen – kamppailun tunteen ja järjen välillä – ja laittaa sen ikään kuin suurennuslasin alle. Näin ohjaus tekee yhtä aikaa kunniaa alkuteokselle ja toisaalta laatii siitä tulkinnan, jossa päähenkilöiden elämä alkaa näyttää paitsi pakonomaiselta myös koomiselta.
Jane Austenin päivinä Dashwoodin perheen tyttärien taistelu toimeentulosta ei tietysti ollut huvittavaa vaan totisinta totta.
Naisen oli 1800-luvun alun Englannissa jotakuinkin pakko saada itselleen mies, mielellään vakavarainen sellainen, sillä naimattomat naiset olivat helposti puilla paljailla. Toisaalta päätään nosti jo romantiikan aikakausi ja yksilöä korostava ajattelu, jonka mukaan tunteisiin luottaminen ohjaa ihmisen järkeä varmemmin onneen.
Austen on kirjoittanut tämän vastakkainasettelun auki Mariannen ja Elinorin persooniin. Elinor on pidättyväinen järkeilijä, Marianne puolestaan räiskyvä äkäpussi, jolle kelpaa vain tunteista suurin. Austenin kirjailijanlaadusta kertoo tietysti jotakin se, että he molemmat joutuvat tekemään myönnytyksiä periaatteilleen, ennen kuin onnellinen loppu voi koittaa.
Näyttämökuva on paljas ja silti oudolla tavalla latautunut. Koko ensimmäinen näytös rakennetaan yhden keinulaudan, epämääräisen hiekkakasan ja pikkuruisen komeron ympärille – symboliikkaa riittää.
Riisumalla tarinan sen naturalistisista puitteista Jäntti onnistuu korostamaan sitä teennäisyyttä ja niitä pikkutarkkoja sosiaalisia koodistoja, jotka naisen elämää Austenin päivinä hallitsivat.
Kulisseja oli pakko pitää pystyssä, jos aikoi pysyä ”piirien” suosiossa ja päästä hyviin naimisiin. Ihmissuhteet olivat naisille siis täyttä työtä.
Rooleista jää mieleen erityisesti Sara Mellerin Marianne. Melleri tulkitsee Mariannea ylikorostuneen pateettisesti, lähes hysteerisellä vimmalla, kunnes maailma ottaa 17-vuotiaalta romantikolta luulot pois.
Kreeta Salminen on tasaisempi sievistelevänä Elinorina – mutta onko tunteista pidättäytyminen sittenkin tunteista suurin?
Helppoa ei tietysti ole tarinan nuorilla miehilläkään, jotka ovat maailman vaatimusten kanssa helisemässä. Varallisuus on miehen elämässä imperatiivi, jonka yli ajaa ehkä vain herrasmiehen kunniantunto. Mutta kun lisäksi on ne naisetkin, joille pitäisi osata puhua muustakin kuin ajokoirista.