Arvio: Järki ja tunteet
Rahalla ei rakkautta saa, mutta ei se haittaakaan
Helsingin Kaupunginteatterin Austen on suloista viihdettä
Elinor Dashwood on järki, Marianne-sisar tunteet. Jane Austen, järkevä romantikko, osoittaa, että välttämättömään avioliittoon tarvitaan sekä järkeä että tunteita, ja että tytönkin on saatava sanoa sanansa.
Tuore ja kiitelty amerikkalaisdramatisointi (2011) on tyypiltään nopeasti vaihtuvien kohtausten elokuvakäsikirjoitus.
Ohjaus ei hyödynnä pyörönäyttämöä, mutta henkilöt pyyhkäisevät kiertoliikkeellä kohtauksesta toiseen. Tapahtumat kiinnittyvät valkoiseen kaappiin, joka toimii vaatesäilönä, porstuana tai jopa vuoteena.
Sisarukset leikkivät luuranko-varjonukella, joka nousee muutamin paikoin symboloimaan pelkoja; hiekkakasa edustaa pelkistetyssä visualisoinnissa lapsuutta ja kotia.
Onnellinen, totta kai
Tapakomedia vuodelta 1811 nostaa esiin, miten ylempien yhteiskuntaluokkien naisen tulevaisuus on naimakaupassa.
Äitien elämänsisältönä on markkinamenestys; tyttärille rakkaus on tärkein, yleensä, mutta ihan kaikkia raha kiinnostaa. Niin aina!
13-henkisen, epookkipukuisen ensemblen rooleissa on liuta Elinorin ja Mariannen sukulaisia, ystäviä, tuttavia ja sulhokandidaatteja.
Pitkänpuoleinen dramatisointi keskittyy täysin lemmensuhteisiin: suositus siis romanttisten komedioiden ystäville.
Yksioikoisissa tyypeissä kuten Heidi Heralan naimapinttymään juuttuneessa rouva Dashwoodissa on pientä hauskaa ironisointia. Hänen ahne miniänsä, Ursula Salo, on kävelevä laskukone.
Pekka Strang Mariannen intohimon kohteena on komea roikale, joka sentään tunnustaa syntinsä. Ville Tiihonen ylläpitelee hillitysti Mariannen kohtalon, eversti Brandonin sitkeää tuimuutta.
Mika Piispa tulkitsee Elinorin Edwardin sosiaalista tumpeloutta ja työlästä rakastumistaistoa hupaisan estynein ilmein ja elein.
Sara Melleri poimii Mariannesta uhmakasta protestia ja tunnistettavaa teinimelodraamaa nykypäivään ajastetuin vivahtein, Austenin repliikkejä pippuroiden.
Ihanteellisen sisarrakkauden majakka Elinor on niin kauhistavan jalo, että roolin psykologinen uskottavuus on haaste. Kreeta Salminen pidättelee arkipäiväisesti ja nopeaälyisesti syviä tunteita.
Hänen maltillisen tarkka työnsä kantaa esitystä pyritylle tasolle: vilpittömään, humoristiseen, epookkiin käärittyjen tunteiden tulkintaan, jossa on toden makua vailla sentimentaalisuutta.