Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Terrorismi

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 05.02.2005

ARKIPÄIVÄN SORTAJAT

Venäläisnäytelmä tarkastelee terroria pienessä mittakaavassa ja huumorin keinoin

Lentoasemalta löytyy yksinäinen matkalaukku, jonka takia erikoisjoukot sulkevat kentän ja matkustajien suunnitelmat menevät uusiksi.

Siinä venäläisten Oleg ja Vladimir Presnjakovin näytelmän varsinainen terrorismiosuus. Loppu on arkipäivän tilanteita, joissa ihmiset terrorisoivat toisiaan kodeissa, puistoissa ja työpaikoilla.

Maailmalla menestynyt näytelmä käsittelee aihetta mittakaavassa, joka yksittäisen katsojan on helppo hahmottaa. Terroria on monenlaista. Se voi lähestyä monelta suunnalta, kohdistua eri tavalla ja tehdä uhristaan arvaamatta osallisen. Terrorin voi hyväksyä, siihen voi alistua ja sitä voi provosoida. Terroria on myös helppo kierrättää.

Presnjakovin veljesten Terrorismi noudattaa kaavaa, joka lännessä tuli toistakymmentä vuotta sitten suosituksi elokuvien kautta. Näytelmä rakentuu kuudesta erillisestä kohtauksesta, joista vähitellen paljastuu yhtymäkohtia ja päällekkäisyyttä. Tilanteet ovat samanaikaisia ja niistä löytyy yhteisiä henkilöitä.

Viktor Drevitskin ohjaus keskittyy irrottamaan huumoria näytelmän rehevästä henkilögalleriasta, ja tähän hänellä on käytössään todella mallikas näyttelijäjoukko.

Santeri Kinnunen on niin loistava keskeisessä liikematkailijan roolissaan, että ohjaajan olisi toivonut lähtevän leikittelemään enemmän näytelmän kerroksellisella rakenteella. Lähtökohta on herkullinen, sillä Kinnunen tekee esityksessä niin monta roolia, että katsoja on iloisesti kippurassa jo pelkästään siitä.

Marjatta Raita ja Eija Vilpas ovat hyvässä vedossa yhtä lailla konttorin ”tyttöinä” kuin lapsia vahtivina eukkoina. Kokeneet komediennet tekevät tarkkuustyötä raikkaalla otteella.
Myös Markku Huhtamo ja Pekka Huotari ovat aikamoisia konnia monissa eri rooleissaan.

Ruotsinkielisen puolen nuoret vahvistukset Sampo Sarkola ja Pekka Strang edustavat selvästi eri perinnettä, mutta sujahtavat notkeasti kirjavaan kokonaisuuteen, tuoden siihen oman ilveilynäytelmälisänsä.

Vappu Nalbantoglusta löytyy erityisesti fyysistä notkeutta.

Oskari Torvisen lentokenttälavastus on turhan raskas sekä visuaalisesti että näytelmän aiheeseen nähden. Esitykseen ei tuo mitään lisäarvoa se, että yleisöä rasitetaan savukoneilla ja katsomorakenteita tärisyttävällä musiikilla.

Studio Pasila on ilmeisen hankala tila, vaikka sen visualisointiin näyttää erikoistuneen sama tekijäporukka. Salin alkuperäinen muunneltavuus ei käytännössä taida toimia.