Arvio: Miten menestyä vaivatta liike-elämässä
Peittelemättömästi Mad Meniä muistuttavaan pilvenpiirtäjätoimistoon singahtaa ikkunanpesijän paikalta sanavalmis nuori mies J. Pierrepont Finch (Antti Lang), joka onnistuu raivaamaan tiensä kohti pääjohtajan pallia ja vähän ohikin. Tosin hän ei tee sitä suorastaan häikäilemättömästi, vaan vain ”eettisesti joustavasti”.
JP Finch menestyy vaivatta liike-elämässä ja Helsingin kaupunginteatterin syksyn uutuusmusikaalissa siksi, että hän onnistuu pitämään yleisön puolellaan hyveellisyytensä vuoksi. Hän käyttää nokkeluutta, tehokasta tiedonhankintaa ja järjestää itsensä oikeiden ihmisten seuraan juuri oikeaan aikaan. Siinä mielessä JP Finch on selvästi musikaalikelpoisempi kuin esimerkiksi Wall Streetin Gordon Gekko tai kaikkien aikojen vehkeilijä, House of Cardsin Frank Underwood.
Mainosmiesten kiltit serkut
Tarina perustuu Shepherd Meadinteokseen How to Succeed in Business Without Really Trying (1952), joka on saavuttanut useilla vuosikymmenillä menestystä vuoroin musikaalina ja elokuvana. Yhteys Mad Meniin ei ole kovin kaukaa haettu, koska 1960-luvun Broadway-versiossa Finchin osan näytteli Robert Morse, jonka viimeisiä rooleja on Cooper Mad Menissä.
Käsiohjelman mukaan kirjan ilmestymisen aikoihin ryysyistä rikkauksiin -tarinat olivat suosittuja, mutta selvästi keinoja kaihtamatta menestyvät puhuttelevat nykyäänkin. Finchin kaltainen kirkasotsaisuus on kuitenkin jo menneisyyttä, nyt tarinoissa menestyvät aidosti ristiriitaiset vehkeilijät.
Markku Nenonenon kuitenkin onneksi tuonut menneisyyteen vahvasti kallellaan olevaan musikaaliin railakkaita sivuhahmoja ja kepeyttä, joka syntyy monista aineksista ja osaajista. Sitä on Reita Lounatvuorenja Ilkka Talasrannanmodernisoiduissa teksteissä, näyttävästi ja taidolla toteutetuissa joukkokohtauksissa (kruununa Minä seuraan sua) sekä musiikissa, joka Risto Kupiaisen johtaman bigbandin soittimissa luo sähäkkää, jopa hivenen seksikästäkin tunnelmaa koko musikaaliin.
Täydellisen tyylikäs
Lopputuloksena ohjauksessa ja toteutuksessa tyylillä vaalittu retrohenki muuntaa tarinan vanhanaikaisuuden nostalgiaksi. Niinpä sihteerikköjen ja näitä himoitsevien miespäälliköiden pöhöttyneet rooliasetelmat tai valkokaulustyöläisten hiljainen tyytyväisyys naurettavaan paperinpyörittelyyn ei oikeastaan jaksa niin hirveästi ahdistaa.
Sen sijaan Markku Nenonen saa yleisön nauramaan Iikka Forssinviheliäiselle ”toimistorotalle” Bud Frumpille tai Leenamari UnhonNeiti Jonesille, joka vilauttelee kovan kuorensa alta hersyvää naiseuttaan. Herkulliset ylilyönnit tanssikohtauksissa (mm. Mursut vastaan Hylkeet) tai roolihahmojen pienten omituisuuksien vitsikäs korostaminen osuvat juuri oikeaan.
Antti Langin suoritus pääosassa JP Finchinä muistuttaa oikeastaan JP Finchin suoritusta näytelmässä. Lang tulee, hoitaa ja voittaa. Hän on sopivan siloposkinen, erinomaisen itsetunnon omaavan oloinen, kiinnostunut omasta osaamisestaan ja sitä kautta menestymisestään ja tuntuu tekevän kaiken vaivatta. Tuskin on huono asia pohtia, muistuttaako Lang enemmän Daniel Radcliffeävai Tom Cruisea. Tosin hän luultavasti laulaa paremmin kuin kumpikaan heistä.