Arvio: Ladykillers – Sarjahurmaajat
Tummasävyinen komedia Ladykillers – Sarjahurmaajat sai suomenkielisen kantaesityksen Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
Hykerryttävä Ladykillers – Sarjahurmaajat perustuu brittiläiseen Earlingin Studion tuottamaan The Ladykillers (Naistentappajat, 1955) nimiseen elokuvaan, joka kuvaa sodanjälkeistä aikaa Englannissa. Hurmeista huumoria viljelevä näytelmä sai kantaesityksensä vuonna 2011 The Liverpool Playhousessa Isossa Britaniassa. Ladykillers on musta farssi rikollisliigasta, joka suunnittelee täydellistä ryöstöä herttaisen rouva Wilberforcen vuokrahuoneesta käsin.
Ihastuttava leskirouva Wilberforce (Pirkko Mannola) on hieman epäluuloinen vanha nainen, joka juoksuttaa virkavaltaa milloin natsisoluttautujaepäilyjen, milloin pienten vihreiden miesten vuoksi. Rouva laittaa talostaan ylimääräisen huoneen vuokralle ja hän saakin vuokralaisekseen herrasmiesmäisen keikarin, professori Marcuksen (Asko Sarkola). Pian Marcuksen värikäs liiga kokoontuu Wilberforcen katon alle suunnitellakseen täydellistä pankkiryöstöä, esittäen samalla leskirouvalle klassista musiikkia harrastuksekseen soittava kvintettiä. Höperö rouva Wilberforce laittaa teoillaan tietämättään kapuloita mestaririkollisten rattaisiin.
Lavantäydeltä tähtikarismaa
Näytelmän tekijäjoukko on nimekäs ja varmasti useimmille tuttu. Ohjaajana toimii Neil Hardwick ja rooleissa Mannolan ja Sarkolan lisäksi nähdään rikollisliigan kettuina Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Rauno Ahonen ja Sauli Suonpää. Lavalla käyvät myös yllättävästi ilahduttamassa varttuneiden naisten rooleissa muun muassa Eija Vilpas ja Hannele Lauri.
Pirkko Mannolan esittämä Wilberforce on ihana kaikessa hömppäisyydessään, sillä jokainen tunnistaa leskirouvan luonteenpiirteet ja iän tuoman rohkeuden. Professori Marcuksen monologimaiset repliikit ovat melkoista verbaliikkaa, mutta alkavat jossain vaiheessa hieman puuduttamaan vähäpuheisten rikoskumppanien rinnalla. Tarina esittelee konnat ja heidän taustansa hyvin inhimillisesti. Tästä syystä tarinan odottamattoman hurmeiset slapstick-kohtaukset tuntuvat lähes dramaattisilta, sillä katsoja kokee myötätuntoa konnia kohtaan.
Elokuvallista menoa
Lavastus on uskomaton. Ladykillerssin mustavalkoisen maailman väripilkkuina ovat varsin värikkäät hahmot ja sitä lavastus tukee. Suuren näyttämön pyörimismekanismia käytetään hyödyksi yhdessä lavan etuosassa liikkuvien kaupunkimaisemafondien kanssa. Liikkeestä syntyy yhdessä valojen ja äänimaailman kanssa suorastaan elokuvamaisia leikkauksia ja siirtymiä sekä kuin väliin leikattuja unenomaisia kuvia: ohi kiitävä juna ja englantilaiskaupungin syke. Lavamekaniikka ei ole vain silmäkarkkia ja kuorrutusta, vaan se tuo leskirouvan asunnon tapahtumat lähemmäs katsojaa ja mahdollistaa tarinan hurjien elokuvamaisten käänteiden toteuttamisen lavalla.
Kaiken kaikkiaan Ladykillers – Sarjahurmaajat on laadukas näytelmä isolla lavalla. Näytelmän ensimmäinen puolisko etenee verkkaisesti. Väliajan jälkeen juna puskee eteenpäin täydellä höyryllä ja käänteet seuraavat toisiaan. Kuitenkin itselleni ja seuralaiselleni tuli tunne, että näytelmä on pidättyväinen farssi. Upea ja ammattitaitoinen näyttelijäkaarti olisi varmasti hallinnut rohkeammatkin ja nopeatempoisemmat tummasävyisen komedian käänteet uljaasti.