Arvio: Einsteinin rikos
Pommin varjossa
Einstein ja kulkuri keskustelevat ydinaseita ja Jumalasta.
Uusi tieto ja sen avaamat mahdollisuudet vievät tänäänkin tuhansia tieteentekijöitä eteenpäin. Mutta entä jos uusi tieto mahdollistaa vanhan synnin? Sen, että tietoa käytetään pahaan tai elämän tuhoamiseen. Miksi atomipommi tehtiin? Koska se oli mahdollista tehdä, kuuluu kyyninen vastaus. Se tehtiin, koska sillä tavoin haluttiin lopettaa sota, vastaa moni ja yrittää nähdä Hiroshimalla ja Nagasakilla jonkin ylevän tarkoituksen.
Mutta sodan jälkeen asetta ei laitettu hyllylle, vaan sitä alettiin kehittää ja syntyi varustelukierre, joka uhkasi syöstä maailmaan järjettömään vastakkainasetteluun. Näitä isoja kysymyksiä käsitellään ranskalaisen Éric-Emmanuel Schmittin pienimuotoisessa näytelmässä Einsteinin rikos. Sen kantaesitys oli viime talvena Pariisissa ja nyt sitä esitetään Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.
Kari Heiskasen ohjaama näytelmä tapahtuu laiturilla, jonka ympäristössä asuu elämän kaltoin kohtelema kulkuri (Pekka Huotari). Hän tapaa miehen (Santeri Kinnunen), joka muistuttaa kuuluisaa tiedemiestä, joka pakeni vuonna 1932 alkavia natsien lietsomia juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin. Mies ei ainoastaan näytä Albert Einsteinilta, vaan myös osoittautuu täksi. Miesten välille syntyy ystävyys, jota näytelmässä seurataan vuosien ajan. Miehet puhuvat muun muassa elämästä, Jumalasta ja atomipommista.
Jumala-puhe ei ole vain kirjailija Schmittin keksintöä, vaan Einstein käytti paljon uskontoon liittyviä vertauksia, kuten ”Jumala ei heitä noppaa”. Einstein oli juutalainen ja se vaikutti hänen uskontopohdintoihinsa, jotka vanhemmiten tulivat kriittisemmiksi. Kulkurin ja Einsteinin ystävyyden taustalla on ikävänä varjona Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun epäluulo Einsteinia kohtaan. Näytelmän kolmas mies on agentti O´Neill (Joachim Wigelius), joka houkuttelee kulkurin raportoiman Einsteinin kanssa käymistään keskusteluista.
Epäluulo oli niin suurta, että kun Yhdysvallat 1941 aloitti niin sanotun Manhattan-projektin, joka tähtäsi atomipommin valmistamiseen, Einsteinia ei otettu ryhmään mukaan. Merkittävä osa ryhmän jäsenistä oli natsien vainoja paenneita eurooppalaisia. Einsteinin ideat olivat kuitenkin epäsuorasti viittaamassa kohti pommia.
Sodan jälkeen Einstein oli allekirjoittamassa tiedemiesten yhteistä vetoomusta ydinaseriisunnan puolesta. Näytelmä pohtii tiedemiehen vastuuta. Se on tavallaan vanhanaikainen teksti suurista asioista. Kari Heiskasen ohjaus ei yritä tarjota temppuja, vaan puolitoistatuntinen esitys on selkeästi rakennettu. Sitä on ilo katsoa ja ottaa dialogista vastaan minkä pystyy. Einsteinin ja kulkurin kohtaaminen on keksitty tarina, mutta sen kautta ollaan kiinni todellisissa asioissa, kuten elämän tarkoituksessa.