Arvio: Einsteinin rikos
OLLAKO EINSTEIN VAI EIKÖ OLLA?
Uutuusnäytelmä esittää jättikysymyksiä, pienin puittein, vahvojen ammattilaisten varassa. Upouusi Einsteinin rikos -näytelmä pääsi äkkiä ensi-iltaan Suomessa. Ranskalaisen huippunimen Éric-Emmanuel Schmittin uutuus kantaesitettiin vajaa vuosi sitten Pariisissa, ja nyt jo Helsingissä. Väliin mahtuu niin Timo Torikan suomennos kuin tietenkin monipolvinen työprosessi teatterissa.
Hyvä näin.
Fyysikko Albert Einstein (1879–1955) on prisma, jonka läpi Schmitt silmäilee luovaa älyä, tieteen vapautta ja vastuuta. Natsi-Saksasta 1933 emigroitunut Einstein toimi Princetonin yliopiston professorina USA:ssa, ja häntä määrittivät juutalaisuus, pasifismi ja valtavat tieteelliset läpimurrot.
Näytelmä asettuu 1930-luvun ja Einsteinin kuoleman 1955 väliin. New Jerseyn vesillä purjehtiva Einstein (Santeri Kinnunen) ystävystyy rannalla laitapuolen hepun (Pekka Huotari) kanssa, ja kolmantena pyörähtelee Einsteinia varjostava FBI:n agentti (Joachim Wigelius).
Selväpiirteinen asetelma totta kai nyrjähtää ajanoloon sijoiltaan, mutta näyttämökuvana pysyy lavastaja Markku Hakurin maalauksellinen rannan, laiturin ja vaaleiden pilvimassojen sommitelma. Kaiken aikaa ollaan ikään kuin viimeisellä rannalla, jossa mittelevät Maailman Järki ja tätä kiusallisesti kyseenalaistava maallikko. Kumpaakin vielä valvoo ylempi taho.
Keskeisessä asemassa on ydinfysiikan auraama tuhontie – A-pommi ja V-pommi – suhteessa ympärillä riehuvaan toiseen maailmansotaan. Mitä voidaan ja on lupa tehdä sodan ja pahan voittamiseksi, rauhan ja ihmiskunnan hyväksi?
Pohdinnat eivät jää abstrakteiksi, vaan kytkeytyvät tilanteisiin ja valintoihin: amerikkalaisten Manhattan-projektiin, Rooseveltin ja Trumanin eroihin, Hiroshimaan, kylmään sotaan, Neuvostoliiton ydinaseeseen…
Pohjavirtana vielä kulkee Einsteinin suhde taustaansa, Saksaan ja holokaustiin. ”Menin nukkumaan saksalaisena, heräsin juutalaisena”, hän kiteyttää 1930-luvun alun Saksan. Keskustelukumppanilla on niin ikään takana omat varjonsa.
He puivat suurteemojaan sopivan pienesti, laiturilla, lasin ääressä, kävellen. Globaalit järkähdykset lyödään esiin eräin mieleenpainuvin efektein, joita ei ylimalkaan hyödynnetä tuhlailuksi asti. Puhenäytelmä luottaa puheeseen.
Draamallisinta on Einsteinin järkytys ja suru omista aikaansaannoksistaan. Emme tiedä, onko se oikeasti ollut riipaisevaa, osanneehan tiedemies päätellä tai vähintään aavistaa, miten hänen tieteellisiä oivalluksiaan saatetaan soveltaa.
”Luulin että vapautuisimme sodista, mutta tuloksena oli kylmä sota”, Einstein lopussa parahtaa pettyneenä. Kinnunen tekee Einsteinin vaikuttavasti, komediamaneerit tyystin riisuneena. Hän tasapainottaa liikkeen ja äänen eikä vedä yli suuntaan jos toiseenkaan. Sama pätee Kulkuriin, jona Huotari jälleen hyödyntää tunnetusti vahvoja puheilmaisun taitojaan. Heitä harvemmin kaupunginteatterin lavalla nähty Wigelius ei jää jälkeen, vaan hänen epäluulon ammattilaisensa rikastuttaa kuvaa.
Vain kolme roolia on näyttelijöille kiitollinen, samalla vaarallinen yhtälö. Mahdollisuudet onnistumiseen ja epäonnistumiseen ovat jokseenkin tasoissa. Etevillä ammattilaisilla ensimmäinen vaihtoehto on lähempänä, kun esityskertoja karttuu muutama lisää.
Kari Heiskasen ohjaus ei horju, iskut osuvat kuin napakat suorat. Parissa kohdin hän vielä luottaa liian vankasti vuoropuhelun substanssivoimaan, kun yleisö virittäytyy jo johonkin ohjaukselliseen sivustatukeen. Aika hionee rytmiä.
Einsteinin rikos ei heitä jättikysymyksiin yksiselitteisiä vastauksia. Katsojalla tosin kimmahti mieleen lyhyt ohjenuora tieteelle: etukäteen maksimaalinen vapaus, jälkikäteen maksimaalinen moraali.