Arvio: Keijukaisneuvos Koo
Viikonpäiväkeijut ovat rakastettavia liitoharppaajia
Jolleivät keijut ole kotoisin tanssin maailmasta, niin ainakin ne voisivat olla. Kevyet sirot henkiolennot, joiden jokainen askel muistuttaa liitoharppausta tai ohutta henkäystä. Tunnetaan lajeja kukkaiskeijut, sinipiiat ja vaikkapa usvasta nousevat sumukiehkurat. Ja sitten ovat vielä ne viikonpäiväkeijut, joista ette ehkä ole kuulleetkaan.
Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä/ Helsinki Dance Company tuntee kaikki seitsemän eripäiväkeijua, vai oliko niitä kahdeksan? Kyllä, tavallaan kahdeksan, sillä Keijukaisneuvos Koo on hyvin tärkeä tässä viikkokavalkadissa. Eräänlainen kapellimestari, joka pitää tutkijankammiossaan aikataulun reunasta kiinni. Huolehtii siitä, että maanantain perästä tulee tiistai eikä esimerkiksi lauantai. Ja koska hänellä on työhuoneessaan hörpöttimiä ja ties mitä lauhduttimia tai kiihdyttimiä, ei hän malta olla välillä kokeilematta niitä. Keijuillakin kun on joskus ongelmia keskittymisessä ja liian lujaa ravaava mielikuvitus.
Jyrki Karttusen tanssiteos käsittelee hauskasti ajan olemusta ja ottaa yleisönsä, yhtä hyvin lapsi- kuin aikuiskatsojat. Tanssijoiden liikekieli vaeltaa ajassa kunkin episodin mukaisesti alkaen menuettimaisista keinahteluista ja laajoista käden kaarista ja siirtyen sujuvasti milloin 1930-luvulle Charles Chaplinin Kaupungin valoihin ja koreografisesti hulluttelevaan nyrkkeilykehään tai vaikkapa torstaipäivän uljaaseen lentoon ja sukkulointiin näyttämön yllä. Aikahypyt – sananmukaisesti – ovat mahdollisia niin eteen- kuin taaksepäin. Nykytanssin hiottu ja eloisa akrobaattisuus ja esteettisyys pääsevät oikeuksiinsa.
Dialogia esityksessä ei ole, mutta Keijukaisneuvos Koon omalaatuisia kertojan repliikkejä kyllä. Tämä on hyvä ratkaisu varsinkin lapsiyleisöä ajatellen, sillä näin tanssiteos avautuu helpommin. Viikonpäivillä on omat luonteensa, jotka saavat ne käyttäytymään määrätyllä tavalla. Että ne ovat tuttuja piirteitä – kiukuttelu, kiusoittelunhalu, kilpailuhenki – se tuo olennot lähemmäs yleisöä, sen mietteitä ja odotuksia. Koo eli Jyrki Karttunen on hajamielisyydessään vetoava – tietää, taikoo ja tanssii (kuin pomokeiju), mutta ei aina muista. Ja rakastuminen keijumaailmassa on sivusta katsoen yhtä koomista kuin sadun/näyttämön ulkopuolellakin.
Yhdysvaltalaisen jazzmuusikon Cole Porterin tunnetulla sävellyksellä Begin The Beguine vuodelta 1935 ja Tuomas Fräntin kattavalla keijunkeveällä musiikilla siivittyy kukin solistisuoritus vuorollaan. Eero Vesterisen ilmeikäs Torstai, Jenni-Elina von Baghin kuriton Lauantai ja Sofia Hillin ilkikurinen Keskiviikko hakevat pesäeroa Sofia Ylisen ja Mikko Paloniemen herkästi tulkitsemasta alkuviikon hitaammasta pulssista. Loppuviikon fiiliksen kohottajaisiin matkataan Heidi Naakan ja Kai Lähdesmäen toimiessa osaavina oppaina.
Näyttämökuva ja puvustus kruunaavat visuaalisen annin, ja mitä tulee jättiläisten taisteluun ja kääpiöiden mittelyyn, niin nuo kohtaukset ovat keijutaikapulverin ansiota. Jotkut nimittävät sitä videoinniksi.
Lapset osallistuvat mielellään esityksen menoon myös omine kannanottoineen. Ensi-illassakin sitä tapahtui, mutta vastaisissa näytöksissä lavayllyttäjien toivoisi olevan vielä tarmokkaampia. Elämyksellisyys ja yhteisöllisyys ei siitä ainakaan vähene. Yhtä vähän kuin siitäkään, että poikkeuksellisen pitkään jatkuneet loppuaplodit ja tömistelyt palkittaisiin ylimääräisellä, tässä tapauksessa kai ”kiitostanssilla”.