Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Troikka

Rolf Bamberg – Demokraatti – 20.01.2015

A-luokan näyttämötoteutus Tervo-romaanista – vihdoinkin

Olen nähnyt puolenkymmentä Jari Tervon romaaneista tehtyä teatteriesitystä. Useimmissa on ollut vaivana se, että ne ovat yrittäneet olla hauskempia, nokkelampia tai veijarimaisempia kuin Tervon kirjat itse. Siksi niistä on tullut koheltavia.

Studio Pasilan ”Troikka” on toista maata. Se on hyvin rytmitettyä, mietittyä puheteatteria, joka on samannimiselle Tervo-romaanille siinä tärkeässä mielessä uskollinen, että kun kirjassa humoristisuus on ennen kaikkea kirjailijan taidokkaassa lauseessa ja usein myös rivien välissä, niin näyttämölläkin repliikit ovat valtaosin napakoita ja harkittuja, ja ne rivivälit näytetään pienissä, lähes huomaamattomissa eleissä ja ilmeissä.

Tällainen vaatii tarkkaa näyttelijäntyötä, ja siitä Troikan päärooleissa päästään nauttimaan.

Junamatkallinen aikaa suhteen kehittelyyn

Tervon Troikka-romaanin näytelmämuotoon muovannut Sami Keski-Vähälä on ansiokkaasti nostanut keskeiseksi elementiksi kirjassa ikään kuin sisäkertomuksena olevan junamatkakuvauksen. Siinä kenraali Mannerheim henkilökuntineen matkustaa Vapaussodan (tämä muoto sisällissodastamme on tässä yhteydessä perusteltu) Tampereen valtauksen kaksivuotisjuhliin. Hän saa yllättäen matkaseurakseen Etsivän keskuspoliisin virkailija Ellen Katajan, joka alunperin on tullut Helsingin asemalle vain varoittamaan kenraalia tätä vastaan kehitellystä attentaattisuunnitelmasta. joka on määrä panna täytäntöön juuri Tampereen juhlassa. Kerava, Hämeenlinna, Akaa – juna seisahtelee pääradan asemilla, mutta Kataja ei vaan jää kyydistä pois, vaikka on niin aikonut. Mannerheim on alkanut kiinnostaa tätä emansipoitunutta naista muussakin mielessä kuin mahdollisena apuna hänen Venäjän vallankumouksen melskeissä vangituksi tulleen aviomiehensä Oskar Katajan vapauttamisessa.

Vaikka kyse on vain reilun neljän tunnin junamatkasta ja parituntisesta näytelmästä, ei Mannerheimin ja Katajan suhteen kehittelyssä ryntäillä. Näinkin tiukassa aikataulussa me katsojat saamme tietää hämmästyttävän paljon sekä kenraalin että varatuomarittaren menneisyydestä, unelmista ja peloista. Ohjaaja Kari Rentola antaa kaksikon sulatella sydämistään jäätä, lähentyä rauhassa.

Mannerheimin pato murtuu ensin. Lemmenleiskahdus on nopea, korutonkin. Sellaisen spoilerin voi tässä heittää, että kaikki, jotka odottavat kieli vyön alla taas kerran skandaalimaista, Mannerheimin pyhyyttä koettelevaa panokohtausta, tulevat pettymään. Carl Gustav on on rakastellessaankin korrekti upseeri ja herrasmies, eikä riisu edes saappaitaan, saati ilkosilleen.

Timanttista näyttelemistä

Junamatkan ympärille kiedotaan takaumina ja rinnakkaiskohtauksina lähes koko Troikka-romaanin salamurha-aihe motiiveineen ja kehittelyineen. Aika hyvin, kun romaanista se vie sentään noin neljä viidesosaa. Kirjaa lukemattomilla voi olla paikoin hankaluuksia pysyä näytelmän kyydissä, mutta mikään tarinalle tärkeä asia ei jää ilmaan roikkumaan tai perustelemattomaksi. Huipennus nähdään suojeluskuntajuhlassa, jossa punikkien tappotroikka pääsee toimeenpanovaiheeseen. Historianläksynsä lukeneille ei kai tule enää jännityksen pilaamisena tieto, että attentaatti menee puihin: ”Murha- Kustaa”/”lahtarikenraali” jää henkiin. Lopputulosta kiinnostavampaa onkin, miksi.

Käynnistysvaiheen pientä laukalle sortumista lukuunottamatta Rentolan ohjaus on tasalaadukas ja rauhallinen. Se antaa pääosia näytteleville Carl-Kristian Rundmanille (Mannerheim) ja Sanna-June Hydelle (Ellen Kataja) tilaa tehdä roolihenkilönsä äärimmäisen huolella. Molempien timantinkirkasta työtä on riemu seurata, ihan kirjaimellisestikin, sillä huolimatta siitä (tai ehkä juuri siksi), että pääparissa kohtaavat militäärinen korrektius ja tiedostava esifeminismi, dialogi on paikoin hykerryttävän hauskaa.

Mannerheim on varsin taajaan nähty hahmo näytämöillämme. Rundman tekee tässä sarjassa yhden vakuuttavimmista ja helposti lähestyttävimmistä roolikuvista. Hänen Carl Gustavinsa on yhtä aikaa sekä muodollinen ja jumalattoman snobi että tunteikas ja haavoittuva. Siis inhimillinen. Ihminen.

Eero Saarinen antaa esikuntapäällikkö Hannes Ignatiuksena mukavasti vastapainoa kenraalin jäykkyydelle. Nämä kaksi käyvät valloittavia sanailuja: kenraalimajurin muhoileva (adjektiivi, jolle ei ruotsista löydy vastinetta, kuten näytelmässä todetaan) asenne jää usein kakkoseksi Mannerheimin älykkäälle formaalisuudelle. Ja jos tiukka paikka tulee, oikeassa olemisen ratkaisee lopulta sotilasarvo.

Tässä mielestäni kautta aikain parhaassa Tervon romaanin näyttämötoteutuksess jää häiritsemään oikeastaan vain se, että trio Rauno Ahonen, Leena Rapola ja Risto Kaskilahti on pistetty uurakoimaan niin isoa roolimäärää. Siitä osa on vielä täysin tarpeetonta piipahtelua. Mieluummin olisin nähnyt heidät paneutuneena vain punikkitroikan esittämiseen ja antanut muutaman muun näyttelijän hoidella vaihtuvien roolien kirjon.