Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Billy Elliot

Ilkka Kuosmanen – Etelä-Suomen Sanomat – 29.08.2015

Joutsenlampi pehmittää punaniskatkin

Hurmaava, voimaannuttava, fantastinen. Kaikkea tätä on Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot -musikaali. Vaikka Elton Johnin säveltämä musiikki ei ole erityisen mieleenpainuvaa, Markku Nenosen ohjaamasta näytelmästä muodostuu vahva puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta.

Kiitos lankeaa erityisesti näytelmän nuorille näyttelijöille ja tanssijoille, jotka tekevät aivan huikeaa työtä esityksen päärooleissa. Hittimusikaalin nimiroolin ensi-illassa tulkinnut Lassi Hirvonen kaivaa sisältään epävarman unelmoijan, joka nousee ahdasmielistä isäänsä vastaan, koska sydän sanoo niin. Vain 12-vuotias Hirvonen vakuuttaa ennen kaikkea tanssijana. Lauluäänessä on vielä huojuntaa, joka toisaalta sopii itseään etsivän pojan rooliin.

Vähintään yhtä säkenöivästi ensi-illassa esiintyi Billyn parasta kaveria Michaelia esittänyt Kasperi Virta. Yksi esityksen tajunnanräjäyttäjistä on kaverusten hulvaton steppinumero, joka nostaa erilaiset nuoret Pohjois-Englannin ankeudesta hetkeksi show-maailman parrasvaloihin.

Kehykseltään musikaali muistuttaa etäisesti Victor Hugon Kurjia. Hiilikaivosten yksityistämistä 1980-luvulla vastustavat kaivostyöläiset vääntävät kättä Margaret Thatcherin hallinnon kanssa melkein yhtä kiivaasti kuin vallankumoukselliset ja rojalistit 1800-luvun Ranskassa. Durhamin duunareilla ei tosin ole sitä sydämensivistystä, jota Hugo vapaustaistelijoilleen soi. Lee Hallin käsikirjoittama tarina kuvaa karskien punaniskaäijien mustavalkoista maailmaa, jossa Billyn puolivahingossa syttyvä baletti-innostus on lievästi sanottuna epäilyttävää. Juoni on melko ennalta arvattava, vaikka olisikin välttynyt näkemästä elokuvaa, johon musikaali perustuu. Tietysti kyse on ryysyistä rikkauksiin -tyyppisestä luokkahypystä, joka vaatii toteutuakseen ennakkoluulojen ja normien uhmaamista sekä rohkeutta seurata unelmiaan. Tyypillisistä musikaaliaineksista jää oikeastaan puuttumaan vain kunnon romanssi. Sitä kautta myös imelät balladit jäävät kuulematta.

Vaikka teksti ei onnistu perustelemaan kovin hyvin Billyn perheessä tapahtuvia muutoksia, simppeli juoni pysyy hyvin kasassa. Mikko Koivusalon suomennos ei säästele kirosanoissa, mikä kannattaa ehkä ottaa huomioon, jos aikoo katsomaan esitystä lasten kanssa. Risto Kaskilahti on pelkältä habitukseltaan aivan omiaan Billyn isäksi, joka pehmenee loppua kohti, kun huomaa poikansa lahjakkuuden. Petrus Kähkönen tulkitsee räväkästi Billyn palavakatseista Tony-veljeä, jolta ei pikkubroidin harrastukselle ymmärrystä heru. Nuorten tähtien ohella raivoisat aplodit yleisöstä irrotti aikuista Billyä ensi-illassa esittänyt Antti Keinänen, joka piipahti lavalla näyttämässä, miten balettia oikeasti tanssitaankaan.