Arvio: Billy Elliot
Voimaannuttava Billy Elliot
Billy Elliotin ensi-illan jälkeen voi Helsingin kaupunginteatteria (Hkt) onnitella jälleen uudesta onnistuneesta musikaalitulkinnasta. Onnitella voi myös suomalaista yleisöä siitä, että Lontoossa vuonna 2005 kantaesityksensä saanut teos nähdään vihdoin myös meikäläisellä näyttämöllä.
Ennen Hkt:n ensi-iltaa katsoin sekä alkuperäisversion eli vuonna 2000 valmistuneen elokuvan että viime vuonna tehdyn taltioinnin Lontoon musikaalista, eikä tekisi tiukkaakaan katsoa teos neljännenkin kerran.
Billy Elliot antaa energiaa ja kannustaa uskomaan itseensä ja unelmiinsa sekä siihen, että ihmisillä on pohjimmiltaan hyvä tahto toisiaan kohtaan. Billyn tanssin ilo, hurmio ja vapauden tunne siirtyy voimaannuttavaksi kokemuksesi myös katsojaan.
Musikaalissa lisänä on vielä Elton Johnin tekstin tunnelmia resonoiva draamallinen musiikki.
Billy Elliot on kasvukertomus 12-vuotiaasta pojasta, joka hakee oman elämänsä koordinaatteja englantilaisessa pikkukaupungissa 1980-luvun puolivälissä. Hiilikaivostyöläisten lakkoilun, mellakoiden ja köyhyyden keskellä Billy vaihtaa isältään ja veljeltään salaa nyrkkeilytreenit balettitunteihin ja aikoo pyrkiä kuninkaalliseen balettikouluun.
Kaivostyöläisyhteisössä balettitanssijan ura ei ole jokapojan unelma, ja Billykin joutuu taistelemaan ennakkoluuloja vastaan. Onneksi myöskään paras kaveri Michael ei ole normitapaus, ja kannustusta tulee tanssinopettajalta.
Billy Elliot kantaa yksilöllisyyden ja omana itsenä olemisen sanomaa unohtamatta yhteisöä. Ristiriidoista huolimatta ne eivät ole toisiaan poissulkevia: ihminen tarvitsee sekä omaa voimaa ja rohkeutta että yhteisön tukea. Solidaarisuus on musikaalin kantavia teemoja, jonka arvostuksen soisi nousevan reaalitodellisuudessakin.
Billy Elliot on myös puolustuspuheenvuoro taiteelle, joka joutuu joskus ottamaan paikkansa väkisin mutta joka on aina läsnä. Tämä kiteytyy vaikuttavana kohtauksessa, jossa tanssikoululaiset treenaavat kaivostyöläisten ja poliisien välissä. Myös lavastus peilaa hienosti sitä, miten ankeaa ja ränsistynyttä elämä olisi ilman arjesta – miksei maan pinnaltakin – irtautuvaa taidetta.
Ohjaaja-koreografi Markku Nenosella on sekä silmää että sydäntä nähdä teoksen ytimeen.
Koreografia ei ole kokonaisuutena aivan niin lennokas kuin lontoolaisversiossa, mutta paikoin se on esikuvaansa oivaltavampi.
Esimerkiksi Billyn ja Michaelin duettona alkava Itseilmaisua muuttuu persoonallisten hahmojen karnevaaliksi, mikä on paljon syvällisempää kuin brittiversion jättiläiskokoiset hameet ja housut. Nenosella tanssi myös esittäytyy moninaisempana kuin englantilaisilla, joiden monet koreografiat nojaavat steppiin.
Useimmissa rooleissa on kaksois- tai kolmoismiehitys. Ensi-illassa Billy Elliotina nähtiin luonteva ja taitava Lassi Hirvonen, joka näytti nauttivan joka sekunnista. Hänessä on sitä säteilyä, jonka perään tanssinopettaja, rouva Wilkinson laulaa. Valloittavan aito oli myös Michaelia esittänyt Kasperi Virta.
Pidin myös Jonna Järnefeltin tiukasta mutta sydämellisestä rouva Wilkinsonista ja Leena Uotilan arvokkaan höppänästä mummista. Nuoren ja aikuisen Billyn duetto Joutsenlammen musiikkiin on yksi esityksen kohokohdista, jonka kruunaa Kansallisbaletin solistitanssijan Antti Keinäsen taituruus.
Mikäli ensi-iltayleisön lukuisista väliaplodeista ja -huudahduksista sekä seisaaltaan annetuista loppusuosionosoituksista voi jotain päätellä, musikaalin liput menevät kuin kuumille kiville.
IRMELI HAAPANEN