Arvio: Gagarinin tie
Gagarinin tie on musta komedia poliittisesta aktivismista
Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa ensi-iltaan torstaina tullut näytelmä käsittelee ajankohtaista aihetta – globalisaatiota ja sen vaikutuksia työntekijän elämään.
Maarit Ruikan ohjaaman Gagarinin tie -näytelmän ajankohtaisuudesta kielii se, että Gregory Burgen näytelmää on viime vuosina palkittu ja esitetty ympäri Eurooppaa.
Ennen Helsingin ensi-iltaa näytelmä tuli ohjelmistoon myös Tampereen Työväen Teatterissa.
Nuoren näytelmäkirjailija Burgen kirjoittamassa esikoisnäytelmässä otetaan kantaa globalisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa talous sanelee tahdin. Nurinkurisen marssijärjestyksen tiellä ihminen jää jalkoihin.
Neljä miestä pohtii enemmän ja vähemmän tahtomattaan maailman menoa Skotlannin Fifen alueella sijaitsevassa Lumphinnansin kaivoskylässä. Näytelmä on saanut nimensä Gagarinin tiestä, joka kertoo alueella vahvana eläneestä kommunismista.
Tietokoneen osia valmistavan tehtaan varastohallissa työskentelevä Eddie on kyllästynyt siihen, että kapitalismi ei ota huomioon ihmistä. Eddie on kyyninen duunari, joka on hankkinut sivistystä kirjastokortin avulla.
Ärsyyntynyt mies aloittaa sanallisen vyörytyksen ja ruotii Jean-Paul Sartren ja Jean Genetin filosofista hörhöilyä ivallisesti. Myös Karl Marxia ja kumppaneita pohditaan tämän päivän valossa.
Mielipuolinen Eddie ja intomielinen idealisti-Garyn ovat päättäneet laittaa kapuloita globaalin kapitalismin rattaisiin kidnappaamalla pomonsa.
Kidnapattu Frank edustaa kaveruksille pahaa kapitalismia – tai ainakin on tarkoitus edustaa, kunnes selviää, ettei kaikki ole mustavalkoista idealismista riisutussa maailmassa.
Talouden rattaissa möyhennetty fatalisti-johtaja on naapurin mies, omia miehiä, ei japanilainen tai amerikkalainen, kuten työläisromantikon rooliin eläytyvän Panu Vauhkosen Gary ääneen toivoo.
Hankkeeseen sotkeutuu kohtalokkaasti nuori Tom, joka työskentelee varaston vartijana. Mika Nuojuan näyttelemä Tom on naivi ja uskoo, että hänen akateeminen uransa lähtee vielä nousukiitoon.
Kapitalisti-Frank ei suostu duunareiden syntipukiksi. Matti Olavi Raninin esittämä Frank ei ole pulmunen, silti hänellä on Garyn tapaan perhe ja tavallinen elämä.
Eddie ja Gary ovat turhautuneita, tuntevat voimattomuutta ja itsekästä tarvetta saada vihalleen kohde. Aktivismi on harvoin täysin pyyteetöntä asioiden ajamista, vaan toiminnassa on aina itsensä viihdyttämisen aspekti.
Olosuhteet pakottavat miehiä ruotimaan olemistaan ja suhdettaan ympäröivään maailmaan yhden yön aikana.
Miehet ovat eri ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa, heillä on henkilökohtaisia toiveita ja pelkoja. Silti heitä yhdistää epätietoisuus siitä, mihin maailma onkaan menossa.
Tragikoomista joukkoa kapellimestaroi raivokas Eddie, jota Jouko Klementtilä näyttelee vauhdikkaalla otteella. Eddie ei halua tyytyä kohtaloonsa tasapäistettynä duunarina.
Garylle puolestaan työläisyyden historia on kunniakas ja sisältöä elämään tuova seikka. Hänessä on agitaattorin ainesta, mutta myös annos keskiluokkaisuutta.
Herraseurueen sanailu modernin maailman menosta ja talouden lainalaisuuksista on yhtäaikaa sarkastista, ivallista kitkerää ja ihmettelevää. Nykynuorison ”aktivismista” nämä duunarit eivät anna kovin lupaavaa kuvaa.
Pikimusta huumori kukkii Burgen tarinassa, samalla kun ihmisyyden onttous kumisee kolkkona. Reilun puolentoista tunnin mittainen näytelmä on vahvaa vyörytystä alusta loppuun saakka.
Näytelmä pitää pihdeissään, kiitos oivan dialogin ja näyttelijäntyön, aiheen ajankohtaisuus lisää entisestään mielenkiintoa.
Globalisaatio draaman aiheena tuntuu kuivalta kuin kieltolaki. Burge on kuitenkin onnistunut luomaan tarinan, joka viihdyttää ja saa pohtimaan näytelmän moraalisia teemoja syvällisesti. Burge on oman aikansa lapsi ja osaa hyödyntää populaaria viihdekulttuuria painavan viestinsä ryydittäjänä.
Poliittisesta vireestä huolimatta Gagarinin tie ei julista kieli poskessa. Näytelmä kommentoi yhteiskuntaa syrjästä ja akuutisti.
Lämpötila nousee näytelmässä loppua kohden. Vyyhti ei tarjoile ratkaisuja, sytykkeitä ja polttopuita kylläkin.
Ohjaaja Maarit Ruikka on kutonut kestävän ja tiheän verkon, josta ei pääse irti edes näytelmän loputtua. Lisää teatteria, jossa on sanomaa ja sisältöä!