Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Gagarinin tie

Hannu Harju – Helsingin Sanomat – 1.2.2003

Gregory Burke. Gagarinin tie. Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila. Käännös Sami Parkkinen. Ohjaus Maarit Ruikka. Lavastus
Kaisa Niva. Puvut Sari Suominen. Äänet ja musiikki Ari-Pekka Saarikko. Rooleissa Jouko Klemettilä, Mika Nuojua, Panu Vauhkonen
ja Matti Olavi Ranin.

   

Gagarin Way. Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteri. Ohjaus Tommi Auvinen. Lavastus ja puvut työryhmä. Rooleissa Pentti
Helin, Ola Tuominen, Antti Seppä, Lari Halme.

   

Onko poliittinen rikos vähemmän rikos kuin pelkästään henkilökohtaisista syistä tehty rikos? Onko se kenties ylevä teko?
Pyhittääkö tarkoitus keinot? Näitä kysymyksiä kysyy skotlantilaisen Gregory Burken esikoisnäytelmä Gagarinin tie, joka saa ensi-iltansa lyhyen ajan sisällä sekä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa
että Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa.

   

Hyvin Burken näytelmä kysymyksensä esittääkin. Gagarinin tie – TTT:ssä alkuperäisnimellä Gagarin Way – on testosteronilla
vauhditettu kaappausdraama tietokoneen osia valmistavan tehtaan työntekijöistä.

   

Työntekijät arvaavat, että tuotanto aiotaan siirtää halvemman työvoiman maahan. On aika lähettää verinen viesti globaalia
kapitalismia edustaville nimettömille ja kasvottomille voitontavoittelijoille.

   

Ongelmaksi muodostuu
, ettei kaapattu konsultti ole kasvoton, nimetön eikä edes japanilainen, kuten hänen piti olla. Hän paljastuu perheelliseksi
mieheksi aivan naapurikylästä.

   

Burken näytelmä sijoittuu Skotlantiin, Dumfermlinen pikkukaupunkiin Edinburghin pohjoispuolella.

   

Näytelmän kaapparit ylpeilevät sukulaistensa poliittisella aktivismilla ja yrittävät viedä kapulaa eteenpäin, nyt terrorismin
keinoin. Burken näytelmä kysyy onko sosialistisista ihanteista jäljellä muuta kuin pikkukaupungin neuvostohenkinen katukyltti,
Gagarinin tie.

   

Hyvin voi arvata, että ihmisryöstölle perustuva draama on jännäri. Yllättävämpää on, että Gagarinin tie on myös satiirinen
komedia, ja varsin onnistunut sellainen. Etenkin Helsingin Kaupunginteatterissa Maarit Ruikan jäntevässä ja sähäkässä ohjauksessa.

   

Gagarinin tie ei ole ensimmäinen näytelmä laatuaan, eikä edes originelli, mutta mainio se on. Näytelmän alussa puhutaan pitkään
ja hauskasti Jean-Paul Sartresta, kenties muistutuksena siitä, mihin lukeneisto on ennenkin tarvinnut yhteiskunnan ääriaineksia.

   

Burke pokkaa myös
toiseen suuntaan, Quentin Tarantinon art house -väkivaltaelokuvaan Reservoir Dogs, joka myös kuvaa pieleen menevää rikosta. Törttöileviä kidnappaajia on Suomessa
nähty aikaisemmin Oliver Bukowskin groteskissa komediassa Tokioon menossa.

   

Burken näytelmän originaalisuus nousee siitä, että se on samaan aikaan paikallinen ja globaali, filosofinen ja populaari,
jännäri ja aatedraama. Maapallon joka kolkkaa koskettavan globaalin kapitalismin seurauksia selvittävät beckettmäisen tavalliset
jobbarit.

   

Näytelmän nimi on toki myös symboli: olisiko Gagarinin tie enää mahdollinen – onko kapitalismille enää vaihtoehtoa?

   

Vaikka Burke heittelee argumentteja nasevasti puolelta toiselle, näytelmän kanta tuntuu selvältä: tarinan edetessä yhä selvemmäksi
tulee, että tätä kautta luokkataistelu ei etene. Mutta koska ensiaskel on otettu, ei veriseltä tieltä paluutakaan ole. Näytelmän
loppu on varsin yllättävä.

   

Näytelmä esitetään sekä Tampereella että Helsingissä ilman väliaikaa.

   

Tapahtumapaikkana on tehtaan nuhjuinen kellari. Kellariteatterissa se on oikeasti karu ja vaatimaton, Studio Pasilassa Kaisa Nivan tyylikkään metallilavastuksen ja Teppo Saarisen taitavasti tunnelmaa vaihtavan valaistuksen taiteellisesti metallinen.

   

Studio Pasilassa
Gagarinin tie osuu maaliinsa upeasti. Hienosti yhteen toimiva näyttelijäryhmä saa Burken sutkauksilla päällystetyn tekstin
sykkimään täysillä. Jouko Klemettilä on moottoriturpainen, punkahtava Eddie, yhteiskunnallisessa näköalassaan pessimistinen, mutta toimintahalussaan täynnä energiaa.
Klemettilän Eddie on aivan laittamaton, groteskiin huumoriin asti venytetty roolityö.

   

Panu Vauhkonen esittää epävarmempaa Garya, joka tivaa kaapatulta konsultilta selitystä tämän tekoihin. Koomiset nyanssit ovat hallussa niin
hänellä kuin Mika Nuojualla lupsakkana opiskelija-vartijana.

   

TTT:n Kellariteatterissa on Tommi Auvisen ohjauksessa valittu matalaoktaanisempi kuljetustapa Burken trillerille. Huumori ei ole niin pinnassa eivätkä tapahtumat kulje
eteenpäin niin tihennetyllä rytmillä kuin Helsingissä.

   

Tämä ei tosin koske Ola Tuomisen erinomaista, Klemettilän Eddietä aggressiivisempaa roolityötä. Etenkin puoliväliin asti Tuominen pitää katsomoa ja muita roolihenkilöitä
varpaillaan.

   

Esitys kokee jälkipuoliskolla rytmittämiseen ja dialogin kuljetukseen liittyviä ongelmia.

   

Pentti Helin tekee Garyn Vauhkosen roolityötä yksinkertaisemmaksi, hieman toopeksi hahmoksi. Etenkin loppupuolella tämä tuntuu vähän kolholta
ratkaisulta. Lari Halmeen sensitiivinen ja hämmentynyt opiskelija-vartija on erinomaisen tarkkaa työtä.

   

Matti Olavi Ranin tekee kohtaloonsa alistuvasta liikemiehestä uhmakkaan kyseenalaistajan, Antti Seppä melankolisen maailmankoluajan.


Tehtaan liukuhihnalta parrasvaloihin

Gregory Burke löysi menestysnäytelmän aiheen työskennellessään tilapäistöissä

Skotlantilaisen Gregory Burken näytelmässä Gagarinin tie on repliikki, jossa todetaan ettei valmiustilassa ole vallankumousta yrittävää salaista työväenluokan armeijaa. Ainoa mitä työväestö odottaa, on seuraava lottoarvonta.

Yhdenlaisen lottovoiton sai Burke, 34, itse näytelmästään Gagarinin tie. Hän kirjoitti sen viisi vuotta sitten yhtenä kesänä isoisältään saamansa 3 000 punnan perinnön voimin. ”Otin loparit tulostimien mustepatruunoita valmistavan tehtaan liukuhihnalta ja päätin etten jossittele vaan yritän oikeasti tehdä sitä mitä haluan.”

Aihe löytyi läheltä. Kotikaupungilla Dunfermlinella on ylväät poliittisen aktivismin perinteet, mutta Burke ihmetteli ympärillään vallitsevaa apatiaa. Kaivokset oli suljettu, suuri työllistäjä laivastotukikohta siirtynyt etelään.

Burke päätti katsoa, onko työväestön poliittisesta aktivismista mitään jäljellä. Mitä jos ihmisiä ei hallitsikaan apatia vaan turhautunut raivo?

”En ollut päättänyt kirjoittaa juuri näytelmää. Teatterissa olin viimeksi käynyt lapsena. Dialogi vain tuntui luontevammalta kuin proosa.”

Näytelmiä Burke oli lukenut: Beckettiä, Behania, Pinteriä. Yliopistolla hän oli opiskellut filosofiaa. ”Jätin opinnot kesken ja menin töihin ajatellen, että se on vain väliaikaista. Mutta yhtäkkiä 21-vuotias ihminen huomaa olevansa 29-vuotias ja miettivänsä mitä tehdä loppuelämällään.”

Burke lähetti tekstin uusien näytelmien hautomona tunnettuun Traverse-teatteriin Edinburghissa. ”Menin tilapäistöihin ja kun seitsemään kuukauteen ei mitään kuulunut, ajattelin että se siitä.”

Sitten tuli puhelu. Ja työpaja, jossa näytelmää hiottiin. Ensi-ilta sijoitettiin viime vuonna Edinburghin Fringe-festivaalille julkisuuden maksimoimiseksi. Se kannatti. Ensin näytelmän nappasi Britannian kansallisteatteri, nyt ensi-iltoja on vuodeksi eteenpäin eri puolella maailmaa.

”Onhan tämä tuhkimotarina. Puolitoista vuotta olen pystynyt elättämään itseni kirjoittamalla.”

Tulossa on brittiläisen imperiumin hiipumista käsittelevä Occy Eyes Paines Plough -teatterille, televisiokomedia ja Britannian kansallisteatterin tilausnäytelmä, vankilaan sijoittuva Faust-tarina.