Gregory Burke. Gagarinin tie. Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila. Käännös Sami Parkkinen. Ohjaus Maarit Ruikka. Lavastus
Kaisa Niva. Puvut Sari Suominen. Äänet ja musiikki Ari-Pekka Saarikko. Rooleissa Jouko Klemettilä, Mika Nuojua, Panu Vauhkonen
ja Matti Olavi Ranin.
Gagarin Way. Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteri. Ohjaus Tommi Auvinen. Lavastus ja puvut työryhmä. Rooleissa Pentti
Helin, Ola Tuominen, Antti Seppä, Lari Halme.
Onko poliittinen rikos vähemmän rikos kuin pelkästään henkilökohtaisista syistä tehty rikos? Onko se kenties ylevä teko?
Pyhittääkö tarkoitus keinot? Näitä kysymyksiä kysyy skotlantilaisen Gregory Burken esikoisnäytelmä Gagarinin tie, joka saa ensi-iltansa lyhyen ajan sisällä sekä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa
että Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa.
Hyvin Burken näytelmä kysymyksensä esittääkin. Gagarinin tie – TTT:ssä alkuperäisnimellä Gagarin Way – on testosteronilla
vauhditettu kaappausdraama tietokoneen osia valmistavan tehtaan työntekijöistä.
Työntekijät arvaavat, että tuotanto aiotaan siirtää halvemman työvoiman maahan. On aika lähettää verinen viesti globaalia
kapitalismia edustaville nimettömille ja kasvottomille voitontavoittelijoille.
mieheksi aivan naapurikylästä.
Burken näytelmä sijoittuu Skotlantiin, Dumfermlinen pikkukaupunkiin Edinburghin pohjoispuolella.
Näytelmän kaapparit ylpeilevät sukulaistensa poliittisella aktivismilla ja yrittävät viedä kapulaa eteenpäin, nyt terrorismin
keinoin. Burken näytelmä kysyy onko sosialistisista ihanteista jäljellä muuta kuin pikkukaupungin neuvostohenkinen katukyltti,
Gagarinin tie.
Hyvin voi arvata, että ihmisryöstölle perustuva draama on jännäri. Yllättävämpää on, että Gagarinin tie on myös satiirinen
komedia, ja varsin onnistunut sellainen. Etenkin Helsingin Kaupunginteatterissa Maarit Ruikan jäntevässä ja sähäkässä ohjauksessa.
Gagarinin tie ei ole ensimmäinen näytelmä laatuaan, eikä edes originelli, mutta mainio se on. Näytelmän alussa puhutaan pitkään
ja hauskasti Jean-Paul Sartresta, kenties muistutuksena siitä, mihin lukeneisto on ennenkin tarvinnut yhteiskunnan ääriaineksia.
nähty aikaisemmin Oliver Bukowskin groteskissa komediassa Tokioon menossa.
Burken näytelmän originaalisuus nousee siitä, että se on samaan aikaan paikallinen ja globaali, filosofinen ja populaari,
jännäri ja aatedraama. Maapallon joka kolkkaa koskettavan globaalin kapitalismin seurauksia selvittävät beckettmäisen tavalliset
jobbarit.
Näytelmän nimi on toki myös symboli: olisiko Gagarinin tie enää mahdollinen – onko kapitalismille enää vaihtoehtoa?
Vaikka Burke heittelee argumentteja nasevasti puolelta toiselle, näytelmän kanta tuntuu selvältä: tarinan edetessä yhä selvemmäksi
tulee, että tätä kautta luokkataistelu ei etene. Mutta koska ensiaskel on otettu, ei veriseltä tieltä paluutakaan ole. Näytelmän
loppu on varsin yllättävä.
Näytelmä esitetään sekä Tampereella että Helsingissä ilman väliaikaa.
Tapahtumapaikkana on tehtaan nuhjuinen kellari. Kellariteatterissa se on oikeasti karu ja vaatimaton, Studio Pasilassa Kaisa Nivan tyylikkään metallilavastuksen ja Teppo Saarisen taitavasti tunnelmaa vaihtavan valaistuksen taiteellisesti metallinen.
sykkimään täysillä. Jouko Klemettilä on moottoriturpainen, punkahtava Eddie, yhteiskunnallisessa näköalassaan pessimistinen, mutta toimintahalussaan täynnä energiaa.
Klemettilän Eddie on aivan laittamaton, groteskiin huumoriin asti venytetty roolityö.
Panu Vauhkonen esittää epävarmempaa Garya, joka tivaa kaapatulta konsultilta selitystä tämän tekoihin. Koomiset nyanssit ovat hallussa niin
hänellä kuin Mika Nuojualla lupsakkana opiskelija-vartijana.
TTT:n Kellariteatterissa on Tommi Auvisen ohjauksessa valittu matalaoktaanisempi kuljetustapa Burken trillerille. Huumori ei ole niin pinnassa eivätkä tapahtumat kulje
eteenpäin niin tihennetyllä rytmillä kuin Helsingissä.
Tämä ei tosin koske Ola Tuomisen erinomaista, Klemettilän Eddietä aggressiivisempaa roolityötä. Etenkin puoliväliin asti Tuominen pitää katsomoa ja muita roolihenkilöitä
varpaillaan.
Esitys kokee jälkipuoliskolla rytmittämiseen ja dialogin kuljetukseen liittyviä ongelmia.
Pentti Helin tekee Garyn Vauhkosen roolityötä yksinkertaisemmaksi, hieman toopeksi hahmoksi. Etenkin loppupuolella tämä tuntuu vähän kolholta
ratkaisulta. Lari Halmeen sensitiivinen ja hämmentynyt opiskelija-vartija on erinomaisen tarkkaa työtä.
Matti Olavi Ranin tekee kohtaloonsa alistuvasta liikemiehestä uhmakkaan kyseenalaistajan, Antti Seppä melankolisen maailmankoluajan.