Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Gagarinin tie

Outi Lahtinen – Turun Sanomat – 1.2.2003

Maailmantalouden umpikujalla

Gagarinin tie on umpiperäinen kadunpätkä pienessä kylässä Skotlannin hiilikaivosalueella. Alueen vaalipiiri on ainoa, josta koskaan on valittu kommunistinen edustaja Britannian parlamenttiin. Skotlantilainen 30+-sukupolveen kuuluva näytelmäkirjailija Gregory Burke nimesi maailmanmenestykseen kohonneen esikoisnäytelmänsä kadun mukaan.

Näytelmässä on kyse sekä neljän miehen elämän umpikujasta että yhteiskunnallisten vaikutuskeinojen umpikujasta maailmassa, jossa sosialistinen vastavoima on raivattu globaalien markkinavoimien tieltä. Burken visio yksilön vaikutusmahdollisuuksista nyky-yhteiskunnassa on aika lohduton, mutta silti näytelmä on komedia.

Gagarinin tie tapahtuu miehisessä maailmassa, jossa toista sukupuolta ei juuri ole olemassakaan. Burke rakentaa näytelmänsä mametmaisesti voimasuhteiden mittelöistä, runsaasta nopeatempoisesta puheesta sekä henkilöistä, jotka toimivat dynamoina toisilleen. Näytelmän komediallisuus perustuu action-elokuvan tyypilliseen rytmitykseen, jossa julmuus ja epätoivo kuitataan terävillä sutkauksilla.


Neljä miestä
varastohallissa

Jouko Klemettilä esittää sähäkästi Eddieä, 32-vuotiasta varastomiestä, jolla on meneillään hämäräperäinen keikka. Tapahtumapaikkana on suuryhtiön varasto lastauslaitureineen. Eddien seurana on Tom 22 v., vartija, jolla on akateeminen loppututkinto ja vielä toiveita edetä elämässä. Mika Nuojua tekee myös hienon työn epävarmuudesta hyytelömäisenä Tomina, joka joutuu kerrassaan väärään seuraan.

Panu Vauhkosen Gary sen sijaan jää roolityönä hiukan yksi-ilmeiseksi. Vauhkonen on joutunut ehkä liian pitkään keskittymään aggressiivisten voimahahmojen työstämiseen, eikä häneltä nyt tunnu aivan riittämiin löytyvän keinoja ilmaista sitä cocktailia, josta Burke on Garyn hahmon rakentanut: poliittista idealismia, nostalgista vanhojen sankaritekojen ihailua ja epätoivoista elämäntilannetta.

Matti Olavi Ranin näytelmän neljäntenä miehenä on hänkin alussa yksiviivaisuudessaan latteahko, mutta lopun lähestyessä Frankin esiin nouseva kylmän kuiva sarkasmi on jopa hyytävämpi analyysi yhteiskunnallisesta tilanteesta kuin Eddien ja Garyn käynnistävä epätoivoinen tempaus.


Tiedon valtatie
ja inflaatio

Vaikka Burken henkilöt tuovat mieleen Mametin, edelliset poikkeavat kuitenkin jälkimmäisistä erityisesti yhdessä kohdin. Burke nimittäin pistää henkilönsä varastotilan metallisten seinien keskellä keskustelemaan mm. Sartren eksistentialismista, varkaiden kuninkaasta Jean Genet’stä, kommunismin paikallishistoriasta ja työväen sankareista.

Tällä Burke tosiaan tuottaa näkyviin jotain olennaista ja omaperäistä 1900-luvun lopun maailmasta ja sen ihmisistä; uskomattomat määrät tietoa on kenen tahansa saavutettavissa, mutta samalla tiedon merkitys on kutistunut olemattomiin. Koulutus ei enää ole mikään avain parempaan maailmaan. Eikä tiedolla ainakaan voi olla vähäisintäkään väkivaltaa torjuvaa vaikutusta.
Maarit Ruikka on ohjannut Gagarinin tien Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilaan sujuvaksi, hyvin rullaavaksi draamaksi. Teppo Saarisen valosuunnittelu vaihtaa valotilannetta näyttämöllä näytelmän käännekohtien mukaan, mikä tekee valoista näkyvän osan esitystä, mutta tasatahtisena luo hiukan kömpelön vaikutelman.

Ari-Pekka Saarikko ei äänisuunnittelijana ole ryhtynyt kovasti maustamaan puhepitoista näytelmää, mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta. Vaimeat, matalat dum-dum-äänet tunnelman kiristyessä ja tilan ajoittainen kaiutus tanakoittavat hyvin tilanteita.