Arvio: Viivi ja Wagner
Viivi ja Wagner -kuume nousee
Turun kaupunginteatterin vuoden 2002 kantaesitysversioon verrattuna
helsinkiläisten Viivi ja Wagner on viihteellisempi. Turun esityksessä ei ollut
esim. tanssi- ja musiikkikohtauksia, jotka Helsingissä saavat verraten
keskeisen sijan.
Tiina Puumalaisen ohjaaman Viivin ja Wagnerin pääosissa nähdään kansansuosikit
Risto Kaskilahti ja Sari Siikander. Kaskilahti on tuttu paitsi teatterista myös
tv:stä, eikä juuri esittelyjä kaipaa. Siikanderkin on tullut sinuiksi
suomalaisten kanssa monilla estradeilla, viimeksi mm. Tampereen Työväen
Teatterin Marilyn-musikaalin Marilyn Monroena Työviksen suurella näyttämöllä.
Kaskilahden Wagner on juuri sellainen Uuno Turhapuron ja joulukinkunaihion
ristisiitoksen lainen sovinistipotsi kuin sarjakuvassakin. Teatterilavalla on
ehkä hiukan helpompi (kuin 4-5 ruudun stripissä) perustella myös sitä, miksi
enimmäkseen ihan fiksulta vaikuttava Viivi on yhä edelleen kamalan otuksen
kanssa, vaikka tämä pieree, lorvii, ahmii ruuat ja välttelee kaikkea
hyötytekemistä viimeiseen asti. Vastaus on selkeä: rakkauden ja seksin tähden.
Siikander onnistuu pumppaamaan Viiviinsä samanlaista ehtymättömältä vaikuttavaa
naisenergiaa kuin niin usein aiemminkin. Sekaan ropaus naisellista epävarmuutta
ja häilyvyyttä, niin tulos on liki täydellinen.
Viivin ja Wagnerin erinomaiseen näyttelijäkaartiin kuuluvat myös Eppu Salminen,
Heidi Herala, Matti Rasila, Sanna Saarijärvi ja Pia Runnakko. Loistavia
sivuosasuorituksia – tai pikemminkin mestarillisia karikatyyrejä – esityksessä
viisikosta loihtivat lähes kaikki, ja on oikeastaan väärin muita kohtaan nostaa
ketään muiden edelle, mutta kyllä tällä kerralla Heralan ja Salmisen työt
ansaitsevat erityisen raivoisat aplodit.