Arvio: Viivi ja Wagner
PALJON MELUA SIKASUHTEESTA
Ei ihan sikalystiä, mutta naurattavaa kyllä.
Siinä suosikkisarjakuva Viivi ja Wagnerin näyttämölle siirron olennaisin anti Studio Pasilasta. Mitään, siis yhtään mitään, syvempiä merkityksiä episodimaisesta – tai pikemminkin strippimäisestä – hurvittelusta on turha hakea. Eikä sellaista ole selvästi ollut aikomus tarjoillakaan.
Suosituimmaksi suomalaiseksi sanomalehti- ja sen myötä albumisarjakuvaksi viimeisen kymmenen vuoden aikana kavunnut, Juba Tuomolan luoma Viivi ja Wagner ei perusasetelmansa puolesta varmaankaan kaipaa enää yksityiskohtaista hahmotusta. On siis monin tavoin valveutunut ekoneito Viivi, joka asustaa yhdessä poikaystävänsä ja vastakohtansa Wagnerin kanssa, joka sattuu olemaan sika. Siis ihan lajimääritykseltään. Viivi parantaa maailmaa ja vetää vegemössöjä, Wagner makaa sohvalla kaukosäädintä räpläten ja kittaa kaljaa. Vaikka eriparisia ovatkin, nämä kaksi myös rakastavat tosiaan omalla, ulkomaailmalle omituiselta näyttävällä tavallaan.
Ensi kerran Viivi ja Wagner seikkailivat näyttämöllä Turussa syksyllä 2002, ja tuohon samaan Juba Tuomolan itsensä laatimaan käsikirjoitukseen Helsingin versio enimmäkseen pohjautuu.
Monenlaisia
helvettejä
Juban sarjakuvastripit perustuvat pääasiassa kahden keskushenkilönsä dialogille ja kipunoivalle parisuhteelle. Aikansa niistäkin tällaiseen komediaan ammentaa, mutta näyttämölle on pitänyt kaapia myös lisäaineksia. Niinpä ensimmäisessä näytöksessä kipaistaan peräti tuonpuoleisessa, kun Saatana saapuu kutsumattomana vieraana Wagnerin päiväuneen ja ostaa hänen sielunsa pikkurahalla. Siitä virittyykin lavalle sitten vallan helvetillinen karaoke-show, joka kaikessa irrallisuudessaan on tämän ”näytelmän” kohokohtia.
Toista puoliskoa hallitsee perheteema, kun Viivin vanhemmat, rahoillaan öykkäröivä Julli-setä ja tämän mammonan tyystin turmelema vaimo eli Fylli-täti sekä kaupan päälle vielä isoäiti saapuvat kylään. Wagnerille tilanne on aluksi edellistä painajaistakin karmaisevampi, mutta kun konjakkia keventää tunnelmaa ja mummon kielenkantimia, onkin yhtäkkiä aika kivaa. Katsomossakin, sillä varsinkin roisipuheinen mummo (mainio Pia Runnakko!) tarjoaa vinkeän yllätysmomentin jälkipuoliskon sinänsä aika odotettaviin tapahtumakulkuihin.
Oman säteilevän kliimaksinsa loppukiriin tuo myös ydinjätetynnyri, jonka Wagner on suostunut ottamaan Viivin kämpän parvekkeelle loppusijoitettavaksi.
Antaa
mennä!
Ohjaaja Tiina Puumalainen on antanut koko työryhmälleen ilmeisen vapaat kädet, mikä näkyy niin Riitta Anttonen-Palon hulvattomassa (mutta päähenkilöiden kohdalla alkuperäisasustukselle uskollisessa) puvustuksessa kuin Markus Tsokkisen yltiöpinkiksi lavastamassa näyttämökuvassakin. Näyttelijät ovat saaneet tehdä tyyppejä sydämensä kyllyydestä ja slapstickin keinojakin soveltaen. Ohjaaja itse ei ole ryhtynyt turhan päiten miettimään mitään suvantojen ja pauhujen vuorovaikutteisuutta näyttämöllä, vaan nyt mennään sarjakuvallisen epätoden ehdoilla eli aika estoitta. Ja jos tekstiin on kerran kirjoitettu pikkuhärskiyksiä, piereskelyä ja lotrausta, niin mitä sitä jarrua painamaan.
Wagnerin rooliin on Risto Kaskilahti ollut varmasti melko itsestäänselvyys. Hänen fysiikallaan ja mimiikallaan sikarooli hoituukin elastisesti, irtokärsällä ja -saparolla sekä kunnon alavatsatoppauksilla vahvistettuna. Sari Siikanderin esittämä vimmainen Viivi kohoaa kuitenkin näyttämön kiistattomaksi kuningattareksi, hänessä on sellaista intohimoisuutta ja moneen lähtöön, että hahmosta kasvaa sarjakuvaa suurempi.
Komppiryhmäkin tekee vankkaa työtä, jo mainitun Pia Runnakon lisäksi Heidi Herala on elementissään Viivin järjestykseen pyrkivänä, mutta kontrollin hukkaavana äitinä. Eppu Salminen Saatana-kostuumissään on tosi cool, Julli-setänä hänen peternygård-henkiset elvistelynsä menevät vähän yli jos sellainen tässä tyylilajissa on ylipäätään mahdollista. Siinä revittelyssä Sanna Saarijärven Fylli-tätikin keikkuu sopivasti-vähän liikaa -asteikolla siinä ja siinä. Matti Rasila Viivin isänä on esityksen ainoa rauhallisuutta tavoitteleva hahmo, ja siksi kaiken kohelluksen keskellä myös katsojalle mieluinen.
Menoa siis piisaa kahdeksi tunniksi ja puhe on sen verran suoraa, ettei tätä ihan koko perheen näytelmäksi tohdi suositella, vaikka Viivillä ja Wagnerilla on taatusti rutosti myös kouluikäisiä lukijoita. Yhden lajin aikuisviihdettä siis, vaikka toki pornografiasta putsattua.