Arvio: Palvelija
Helsingin Kaupunginteatteri: Palvelija. Käsikirjoitus Kari Hotakainen, ohjaus Martti Suosalo ja Raila Leppäkoski, visuaalinen suunnittelu Max Wikström, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, dramaturgia Henna Piirto. Esitys Arena-näyttämöllä 28.4.
”Mielikuvitus on kuin ilmainen netti”, laukaisee luennoitsija, rikosylikomisario Arto Jylhämö häntä kuulemaan kokoontuneelle seminaariväelle. Luennon aiheena on ihmisluonne. Rikosylikomisario avaa näkökulmiaan siitä, miksi toiset ihmiset ovat alttiimpia palvelemiseen ja siitä, kun palvelijan mieli romahtaa. Minkälainen ihminen tarttuu puukkoon ja tekee henkirikoksen? Samalla Jylhämö valottaa taustoja rikostapauksesta, jonka alkusysäyksenä on palvelemisen nurja puoli – se hetki, kun ei enää jaksa.
Jylhämön pitämä luento ihmisluonteesta ja siihen kietoutuvasta tarinasta on Kari Hotakaisen kirjoittama ja Martti Suosalon esittämä ja ohjaama. Suosalon vastuulla on myös parin tunnin esityksen läpivieminen monologina, henkilöhahmojen vilistessä. Kun Jylhämö riisuu arkisen pikkutakkinsa, hänestä tulee käden käänteessä mielenterveyshoitaja. Ruudullinen lippis päässään hän on suntio ja blondissa peruukissa palveltavaan mieheensä lopen kyllästynyt parturi-kampaaja.
Suosalon kyky tuoda sekunnissa lavalle täysin toinen henkilöhahmo, on ällistyttävä. arhaimmillaan siihen tarvitaan vain hieman hölmistynyt suun asento tai rennolla ranteella pidelty savuke. Ja sopivasti oivallusta Max Wikströmin suunnittelemassa esityksen visuaalisuudessa.
Niiden sisällä on uusia mummoja
Kirjoittaja-aisaparina Kari Hotakainen on teknisesti taitava, yksikään lause ei sisällä yhtään ylimääräistä, sisältö on mikrogrammalleen kirjailijan punnitsemaa. Tuttua Hotakaista: täsmällistä ilmaisua, arkisuutta, elämän ja kuoleman roisia rinnastusta. Esimerkiksi kätilön puheenvuorossa: ”Minä olen vauvanvälittäjä. Välitän vauvoja ahtaasta paikasta avaraan maailmaan! Otan välityspalkkiota lisien kanssa kaksituhattakaksisataa euroa kuussa riippumatta vauvan koosta ja painosta.”
Jylhämö on kertoja tarinassa, jossa hänellä itselläänkin on rooli. Hän on rikosylikomisarion roolissa tilannetta analyyttisesti tutkiva ulkopuolinen, mutta samalla henkilöhahmot henkilökohtaisesti tunteva subjekti. Tämä kiehtova sisäistymisen ja ulkopuolisuuden kontrasti värittää koko näytelmää, ja mainiona vertauskuvana sille ovat maatuska-nuket. Luentomuodossa toteutettu näytelmä pitää yleisön hyvin näpeissään, mistä suurin kiitos lankeaa luonnollisesti Suosalon kyvyille. Jokaisella on palava into nähdä, minkä hahmon Suosalo seuraavaksi loihtii.
Roolisuorituksen suvereenisuus hieman talloo jalkoihinsa tekstin ansiot. Uskon, että alvelijan filosofisesta ulottuvuudesta olisi voinut saada vielä enemmän irti. Harmillisesti ensimmäinen puoliaika lukuisina hahmoineen tuntui nyt svengaavan jälkimmäisen kustannuksella.