Arvio: Kummitusjuna
Helsingin kaupunginteatterin Pasilan-näyttämöllä esitettävä uutuusnäytelmä on jotakin erilaista kuin mihin on totuttu.
Musikaali on genre, joka tunnetaan glamourista ja suurista tunteista. Teatterissa musiikki harvemmin luo uusia tapahtumia – se lähinnä säestää niitä. Surullinen kappale lähtee soimaan surullisessa tilanteessa sen sijaan, että se toimisi tulevien tapahtumien kirvoittajana.
Lauri Maijalan ja Sinna Virtasen käsikirjoittamassa Kummitusjunassa musiikki on lähtemättömän keskeisessä asemassa. Näytelmä on läpisävelletty, mikä ei suinkaan tarkoita, että koko ajan laulettaisiin, vaan että musiikki luo tunnetiloja taustalla koko näytelmän ajan. Taitava livebändi tekee lavan nurkassa aimo työn soittaessaan mitä erilaisempia tunnelmapaloja. Musiikista puolestaan ponnistaa milloin mitäkin omituista.
Kummitusjunan tarina piirtää tunnetun ”Elämä on matka” -vertauskuvan avulla metroreitin Mellunmäestä aina Ruoholahteen saakka. Näytelmässä jokaisella metropysäkillä tapahtuu jotakin eriskummallista ja ilahduttavasti jopa rakastetut metrokuulutukset on saatu mukaan.
Katsoja pysyy varpaillaan, sillä jokainen pysäkki tarjoaa uuden kummallisen ja makaaberin kohtauksen. Musta huumori kukkii, kun myllypurolaisesta arkkupakastimesta kömpii valitteleva ruumis ja Siilitien siiliperhettä kohtaa inhoepärealistinen tragedia. Erityisen vangitsevia ovat myös tarinat nahistelevasta nukkepariskunnasta ja Herttoniemen Hiihtäjäntien traagisesta ”ihme hiihtäjästä”.
Usein teatteripenkissä menee hetki ennen kuin näytelmä lähtee vetämään, mutta Kummitusjunassa tämä tapahtui hyvinkin nopeasti. Iso osa 1 h 40 min -kestävän näytelmän kohtauksista on lisäksi varsin mieleenpainuvia. Nautinnollisinta metromatkustaminen oli välillä Kontula–Herttoniemi. Valitettavasti pian tämän jälkeen hypättiinkin eräänlaiseen potpuriin, minkä vuoksi keskustan seutu jäi pitkälti paneutumatta. Kummitusjunan jälkeen on vaikea enää katsoa tiettyjä idän pysäkkejä hymyilemättä, joten on harmi, ettei sama meno jatkunut kalkkiviivoille asti.
Totesin seuralaiselleni kesken näytelmän, että Kummitusjuna muistutti minua jokseenkin taannoisesta KOM-teatterin Sattumia-esityksestä. Ystäväni tiesikin heti kertoa, että sama Lauri Maijala oli ollut ohjaajamassa myös kyseistä Daniil Harmsin lyhyttarinoihin pohjautuvaa näytelmää. Näitä kahta teosta yhdisti ainakin niiden absurdius, arvaamattomuus ja episodipohjaisuus.
Ainoana puutteena Kummitusjunassa näen saman kuin Sattumissakin – irrallisista absurdeista kohtauksista koostuvan näytelmän on liki mahdotonta olla tasalaatuinen. Moisessa kokonaisuudessa tulee helmien lisäksi vastaan kohtauksia, jotka eivät välttämättä ole itsessään huonoja mutta jotka vääjäämättä kalpenevat edeltävien helmien rinnalla. Tämä oli kuitenkin pieni murhe raikkaassa Kummitusjunassa, joka onnistui ansaitusti naurattamaan yleisöään läpi koko ensi-illan.
Helsingin, erinomaisen musiikin ja tummanpuhuvan huumorin ystäville syksyn epäilemättä suositeltavin näytelmä!