Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vampyyrien tanssi

Isa-Maria – Pilkkuun asti -blogi – 04.02.2016

Vampyyrien tanssi

Eka kerta Vampyyrien tanssin parissa, jaiks! Hiukan jännitin, että mitä tuleman pitää – niin kovasti ovat kulttuuribloggaaja-kollegat tätä kulttimaineeseen yltänyttä musikaalia hehkuttaneet, ja minä kun en edes tiedä mistä puhutaan. Mutta pakko sanoa, etteivät ne ihan turhaan ole metelöineet aiheesta; Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrin tanssi on vauhdikas, vetävä ja veret seisauttava musikaali! Viitat liehuvat, veri lentää ja kulmahampaat kirskuvat, kun komea vampyyrijoukkio saattelee katsojat Transilvanian pimeään yöhön Peacockin lavalla.

Näytelmä pohjautuu Roman Polanskin vuonna 1967 tehtyyn elokuvaan The fearless vampire killers, joka itsessään on kauhukomedian kulttiklassikko. Kun yli kolmekymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen elokuvan hurja suosio ei ollut ottanut laantuakseen, Polanski teki elokuvasta musikaaliversion, joka kantaesitettiin Polanskin ohjaamana Wienissä vuonna 1997. Idea musikaalille syntyi Polanskin huomiosta, että kauhuelokuvissa teinit tuppaavat nauramaan juuri niille kaikkein kauheimmille ja pelottavimmille kohdille.

Olen aika harvoin missään asiassa edelläkävijä, tai edes early adapter, ja tyylilleni uskollisena pääsin osaksi tätä vampyyri-kulttia vain 50 vuotta sen syntymän jälkeen. Parempi myöhään kun ei milloinkaan, right?

Lyhyesti, näytelmä kertoo professori Abronsiuksesta (Antti Timonen) ja hänen oppipojastaan Alfredista (Petrus Kähkönen), jotka ovat saapuneet transilvanialaiseen kylään etsimään vampyyrejä. Alfred rakastuu majatalon isännän Chagalin (Risto Kaskilahti) lumoavan kauniiseen tyttäreen Sarahiin (Raili Raitala), mutta valitettavasti myös vamppyyrikreivi von Krolock (Mikko Vihma) on iskenyt silmänsä nuoreen neitoon. Seikkailunhaluinen Sarah lähtee kreivin linnaan tanssiaisiin, ja Alfred ja professori seuraavat perässä pelastaakseen neidon sekä edistääkseen tutkimustaan.

Ekan puoliajan jälkeen tunnelma mediatilassa on katossa ja keskustelu bloggaajien kahvipöydässä käy kuumana. Esityksen kiinnostavuudesta kertonee jotain, että kulttuuribloggajia on paikalla näin paljon! En muista ainuttakaan tapahtumaa, missä olisimme olleet yhtä sankoin joukoin paikalla! Toisekseen, ihmisillä on ihan mielettömiä pukuja; viitat viuhuvat myös katsomon puolella!

Maisemat kuudennelta riviltä ovat hienot – näyttelijät tulevat kirjaimellisesti iholle ja savukoneen jatkuvalla syötöllä saliin puskema usva pyörii jaloissa. Herrat Uljas & Ijäs ovat tehneet loistavaa työtä lavasteiden kanssa ja lavalla kohoaa vuoroin vamppyyrikreivin synkkä linna sekä kotoisa majatalo. Elina Kolehmaisen puvut ovat tyrmääviä ja naamiointitiimin yksityiskohtainen työ kestää tarkastelun myös lähietäisyydeltä (testattu!). William Ileksen valot luovat saliin hyytävää talviyön tunnelmaa.

Jim Steinmanin musiikki on upeaa kuunneltavaa – melkeinpä kaikki biisit toimisivat myös yksittäisinä. Tässä taas osoitan tietämättömyyteni koko kansan edessä, mutta eipä ollut mulla mitään tietoa, että Bonnie Tylerin kasaribiisi Total eclipse of the heart on alkujaan tästä musikaalista! Siippa tykkää lauleskella välillä kyseistä biisiä, mutta kun ei muista sanoja, laulaa ”turn around white guy” – hiukan nauratti yleisössä kun mietin, että yllättävän hyvin tuokin sanoitus näille kalvakoille vampyyreille sopisi. Pakko muuten kehaista, että Marika Hakolan suomennus on ihan huippu ja istuu lauluihin kuin nenä päähän!

Ensi-illan näyttelijäsuoritukset ovat ihan huikeita, ja varsinkin kestosuosikkini Petrus Kähkönen pistää parastaan. Mikko Vihman kreivi Krolock on komea ilmestys nahkahousuissaan ja laulaa hänkin upeasti. Muistuttaa muuten hiukan Kansallisoopperan oopperan kummitusta, eikö? Mainitsinko jo nahkahousut? Raili Raitala on eteerisen kaunis Sarah, joka laulaa jo niillä taajuuksilla, että olen tyytyväinen ettei teatterisalissa ole ikkunoita tai muutakaan potentiaalisesti rikki menevää. Kreivin poika Herbert on kerrassaan riemastuttava, ja Samuel Harjanne vetää roolinsa antaumuksella eläytyen. Risto Kaskilahden majatalon isäntä Chagalin hahmo on hiukan outo ja ärsyttävä. Paul sanoikin hyvin, että tuntuu kuin hahmo olisi ihan eri maailmasta kun kaikki muut, eikä oikein sovi joukkoon.

Kaiken kaikkiaan Vampyyrien tanssi on oikein nautittava ja visuaalisesti herkullinen esitys (nahkahousut, anyone?)! Niinkuin musikaaleissa yleensäkään, ei tässäkään juoni ole mitenkään ennennäkemätön, mutta kyse onkin kokonaisuudesta ja Markku Nenosen ohjauksessa Vampyyrien tanssi soi ja liikkuu erittäin mallikkaasti. Huumoria tarjoillaan runsaalla kädellä ja vauhdikkaat koreografiat antavat ihmettelemisen aihetta. Muutamaa suvantovaihetta lukuun ottamatta esityksen draivi pysyy hyvin yllä ja mahtipontiset biisit nostattavat tunnelmaa kuin keikalla konsanaan. Katsomossa on mahtava fiilis!

Esityksen loputtua twitterini räjähtää esitykseen liittyvistä kommenteista, jotka sinkoilevat edestakaisin. Käytännössä kaikki kommentit ovat kehuvia, jopa ylistäviä. Noottia saavat pelkästään Chagal ja joku harmitteli, ettei kreivi saanut sukkia pyörimään jaloissa (olen eri mieltä – nahkahousut!!!) Monet fiilistelivät myös saaneensa kyyneleitä linssiin, mutta siihen minä en sentään tällä kertaa sortunut!

Harkitsen vakavasti tämän herkkupalan uudelleen katsomista – tämä neitsytmatka teki musikaalin ystävään syvän vaikutuksen! Lämmin suositus siis tälle vauhdikkaalle ja hauskalle musikaalille! Valmistautukaa viihtymään.

Vampyyrien tanssi Helsingin kaupunginteatterissa 27.4.2016 asti.