Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vampyyrien tanssi

Jaakko Virrankoski – Extempore Kulttuuriblogit – 07.02.2016

Vampyyrien tanssin kesy kauhuromantiikka jättää voimaannuttavat puremajäljet

Voi varmastikin täydellä syyllä todeta, että esittävän taiteen saralla monialaisesti toimiva Markku Nenonen kuuluu suomalaisen musikaaliteatterin aatelistoon. Sen todisti jo viime syksynä Helsingin kaupunginteatterin tuotantona nähty Billy Elliot ja nyt ajatusta vahvistaa entisestään Hkt:n remontin ajan väistötilana toimivassa Peacock-teatterissa 3.2. ensi-iltansa saanut Vampyyrien tanssi, Nenosen ohjaus niin ikään. Musikaalikomedian on käsikirjoittanut Michael Kunze ja säveltänyt Jim Steinman. Ohjauksen lisäksi Nenonen vastaa myös hengästyttävistä koreografioista.

Ohjaajalegenda Roman Polanskin Vampyyrintappajat – anteeksi, mutta hampaanne ovat niskassani (The Fearless Vampire Killers, 1967) -kulttielokuvaan perustuva Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire, alkuperäisproduktio Wienissä Polanskin ohjaamana vuonna 1997) kertoo vampyyreita tutkivasta professori Abronsiuksesta ja tämän assistentista, nuoresta Alfredista, jotka lähtevät transilvanialaiseen kylään etsimään noita verenhimoisia olentoja. He saapuvat majataloon, jossa kyläläiset eivät ole tietävinään kyläänsä pelon vallassa pitävistä vampyyreista. Alfred rakastuu majatalon omistajan tyttäreen, Sarahiin, mutta häneen on rakastunut myös eräs toinen, joku erittäin paljon vaarallisempi…

Valtavaa vampyyrilinnaansa asuttava kreivi von Krolock on mies, josta kyläläiset eivät uskalla puhua ja joka himoitsee kulmahampaidensa iskemistä rakastamansa Sarahin kaulavaltimoon tehdäkseen hänestä vampyyrimorsiamensa. Hän kutsuu Sarahin linnaansa tanssiaisiin ja saa neidon rakastumaan itseensä. Vampyyritutkimusta tekevä parivaljakko, Abronsuis ja Alfred, seuraa varastettua neitoa linnaan hänet pelastaakseen ja vampyyrit voittaakseen. Ja loppuratkaisu yllättää…

Vampyyrien tanssi näyttää hienolta, kuulostaa hienolta ja se tempaa valloittavalla energisyydellään mukaansa. Nenosen ohjaus on hallittu, oivaltava ja viihdyttävä kokonaisuus. Musikaali muistuttaa siitä, miten voimaannuttava vaikutus musiikilla ja rikkaasti visualisoiduilla teoksilla voi parhaimmillaan olla. Vampyyrien tanssi on varsin uskollinen nykyaikaiselle, populaarikulttuurin muokkaamalle kauhuromantiikan kuvastolle. Näin ollen kliseiltäkään ei vältytä, mutta sepä ei haittaa yhtään; turvallinen tunnistettavuus toimii tässä musikaalissa ihan hyvin. Toisin sanoen, tämä on sitä vaarallisen romanttista, seksuaalisesti latautunutta estetiikkaa, jossa veren valuminen kaulavaltimosta kohti rintoja naisen valkoisella iholla näyttää kauniilta.

Tarina itsessään sekoittelee Oopperan kummituksen ja The Rocky Horror Show’n hengessä kauhuromantiikan ja friikkisirkuksen elementtejä. Vampyyrien tanssi ei tyydy ainoastaan romantisoiden estetisoimaan kauhun dramatiikkaa, vaan se lisää mausteeksi friikkiä vinoutta, vääristyneitä kuvajaisia perin kummallisesta maailmasta. Kokonaisuus on kuorrutettu vielä runsaalla (joskin osittain hiukan väkinäisellä) komiikalla, ja näin sitten myös nauruhermot saavat osansa. Lopputuloksena on karmaiseva, sairaalloisen kiehtova ja viihteellisen kepeä teatterikokemus.

Musikaalin ensimmäinen puolisko antaa odottaa sitä itseään eli karmaisevaa kauhua ja verenhimoisia vampyyreja. Itse pääpiru, majesteettinen kreivi von Krolock, esitetään ensimmäisellä puoliajalla oopperan kummituksen lailla piilossa lymyilevänä, pelättynä paholaisena, joka näyttäytyy vain harvoin. Ennemminkin alku keskittyy kuvaamaan professori Abronsiuksen ja Alfredin elämää majatalossa, heidän pyrkimyksiään vampyyrien maailmaan soluttautumiseen sekä Alfredin ja Sarahin välille roihahtavaa romanssia. Uskoakseni monet katsojista ovat tulleet katsomaan musikaalia pohjattomasta halustaan tulla pelotelluiksi, joten ensimmäisen puoliskon loppupuoli saa hienoisesti, mutta vain hienoisesti, hiukan turhautumaan. Nyt niitä vampyyreja!

Toinen puoliaika ne odotukset lopulta sitten täyttää, perinpohjaisesti. Joillekin saattaa tulla pienoisena yllätyksenä se, ettei tämä Jim Steinmanin läpisäveltämä musikaali ole kovin rock, ainakaan kovin hard rock. Se sisältää musikaalimaista suurieleisyyttä ja mahtipontisuutta olematta kuitenkaan raskasta; viihdemusiikkia, sanoisin, ainakin pääosin. Joka tapauksessa pian toisen puoliajan startattua kuullaan ehtaa hard rockia, vauhdikkaaksi yltyvä Carpe Noctem, joka on samalla koreografioineen päivineen huikea visuaalinen elämys kreivi von Krolockin androgyynin, homosteluun taipuvaisen pojan, Herbertin, majatalon piika Magdan sekä vampyyrien tulkitsemana.

Itse yllätyin – musikaalia aiemmin näkemättömänä – Bonnie Tylerin tunnetuksi tekemän Total Eclipse of the Heart -kappaleen keskeisestä mukanaolosta musikaalissa. Se esiintyy erilaisin variaatioin läpi koko musikaalin ja tämä Steinmanin säveltämä hitti sopii tarinaan kyllä hyvin. Musiikillisia tähtihetkiä ovat lisäksi alun instrumentaalinen alkusoitto, jonka kreivi von Krolockin quasimodomainen palvelija, Koukol, ”soittaa” kovia kokeneilla, hämähäkinseittien peittämillä uruilla. Lisäksi ensimmäisen näytöksen finaali, kreivi von Krolockin laulama Linnan edessä, tuppaa alati yltyvällä voimallaan räjäyttämään lopulta tajunnan suuren vampyyrikreivin väläyttäessä vielä irvokkaan hymyn häviten sitten jättiläismäisen linnansa porttien taakse. Musikaaliteatteria järisyttävimmillään! Ja niin, Eeva Kontun kymmenpäinen, muun muassa koskettimista, lyömäsoittimista, puhaltimista ja jousisoittimista koostuva orkesteri soi upeasti kautta linjan.

Lauantaina kreivi von Krolockin roolissa oli vuorossa vastikään Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut Jonas Saari (Roolissa vuorottelee Mikko Vihma). Hän on komean ulkonäön omaavana vampyyrikuninkaana suorastaan aseistariisuva, jolloin ei ole vaikeaa ymmärtää, miten hän onnistuu vangitsemaan Sarahin kiehtovan vaarallisiin pauloihinsa. Ja vaarahan se on, joka naisia miehissä viehättää? Saari kykenee tekemään kreivistään samaan aikaan pelottavan, seksuaalisesti vetovoimaisen ja toisaalta, kaikesta luonnottomuudestaan huolimatta, kuitenkin myös inhimillisen, omalla kummallisella tavallaan sympaattisen. Hän on itsetietoinen, vaarallisen vetovoimansa tiedostava vampyyrihurmuri, jonka sisällä elää syvä melankolia ja piilotettu yksinäisyys. Lauluissa Saaren tenoriääni on vangitsevaa ja sydämeenkäypää kuunneltavaa.

Anna Victoria Erikssonin näyttelemä Sarah (Roolissa vuorottelee Raili Raitala) on herkkä, kaunis ja hiukan vietävissä. Eriksson henkii yltiöromanttisen, viattoman ja aivan liian kauniin neitouhrin dramaattisuutta vakuuttavasti koko olemuksellaan.

Hölmönä oppipoikana, Alfredina, nähdään Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Miiko Toiviainen (Roolissa vuorottelee Petrus Kähkönen). Toiviaisen työskentely on ennen kaikkea ilmeikästä ja ehkä juuri siitä syystä tuli mieleeni, että musiikkiteatterin lisäksi hän voisi olla omiaan tekemään taidokkaasti myös lastenteatteria.

Professori Abronsius on Tuukka Leppäsen (Roolissa vuorottelee Antti Timonen) tulkitsemana koomista katseltavaa – onhan professori todellinen pelkuri, joka pistää oppipoikansa niihin kaikkein pelottavimpiin tilanteisiin itsensä sijasta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden rajoilla keinotteleva Herbert, jota näyttelee Samuel Harjanne, on hämmentävä ilmestys. Vaara ja mielipuolisuus yhdistyvät Harjanteen tulkinnassa hyytävällä tavalla.

Vampyyrien tanssi on myös puvustuksen ja naamioinnin juhlaa. Ehkä vaikuttavin ilmestys on kreivi von Krolock toinen toistaan dramaattisemmissa luomuksissa nahkahousuineen, paljetteineen ja draculaismaisine viittoineen. Lisäksi pukusuunnittelija Elina Kolehmainen on naamioinnista ja kampauksista vastaavien Jutta Kainulaisen, Henri Karjalaisen, Anu Laaksosen, Milja Mensosen ja Jaana Nykäsen kanssa loihtinut liudan zombiemaisia vampyyreja, jotka näyttävät oikeasti pelottavilta. Myös kreivi von Krolockin kasvojen kulmikkuutta korostava maski on veistoksellisen ylväs.

Jani Uljaan ja Jari Ijäksen suunnittelema lavastus kerää pisteet ennen kaikkea kekseliäästä muunneltavuudestaan. Peacockin näyttämö asettaa varmastikin omat haasteensa lavastajalle, mutta hyvin se on hyödynnetty. Ja ovathan lavasteet vaikuttavia kaikessa goottimaisessa synkkyydessään: jykeviä kivilinnoja, runollisen goottilaisia muotoja, romantisoitua rähjäisyyttä. William Ilesin suunnittelema valaistus täydentää lavastusta lumoavia tunnelmia luoden.

Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi sopii ennen kaikkea niille, jotka haluavat mennä teatteriin kokeakseen viihdyttävän elämyksen. Se tarjoaa kaikkea, mitä mukavaan viihdekokemukseen tarvitaan, eli upeaa musiikkia, vaikuttavaa katseltavaa ja sopivan kevyen tarinan… No okei, ja lisäksi vähän verta.