Arvio: Vampyyrien tanssi
Kulttielokuvan vampyyrit ja niiden tappajat riehuvat näyttämöllä
Roman Polanskin kauhukomediaklassikko Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani (The Fearless Vampire Killers) täyttää ensi vuonna 50 vuotta. Helsingin kaupunginteatteri aloittaa juhlat hieman etuajassa, sillä elokuvaan perustuva musikaali pyörähti käyntiin Peacock-teatterissa helmikuun alussa.
Musikaali kulkee nimellä Vampyyrien tanssi (alkuperäinen elokuvakin on tunnettu nimellä Dance of the Vampires) ja sen taustalla on Polanskin elokuvan pohjalta Itävallassa vuonna 1997 ensi-iltansa saanut Tanz der Vampire. Musiikista vastaa amerikkalainen säveltäjä ja tuottaja Jim Steinman, joka on tehnyt musiikkia monille artisteille Meat Loafista Bonnie Tylerin kautta Celine Dioniin. Kyseisten artistien fanit ja yleensä kasarileffamusiikin ystävät arvostanevat Tanssinkin musiikkia.
Alkuperäiset sanoitukset laati Michael Kunze, jonka teksteihin perustuu muun muassa Suomessakin nähty Rebecca-musikaali. Vampyyrien tanssin hauska ja kekseliäs suomennos on Marika Hakolan käsialaa.
Tarina on elokuvasta tuttu: vampyyreiden olemassa olosta vakuuttunut professori ja hänen kömpelö apurinsa vaeltavat 1800-luvulla Karpaattien vuoristossa etsimässä todistusaineistoa. Eipä aikaakaan, kun he ovat lähempänä totuutta kuin olisivat halunneetkaan, ja nuoren apulaisen on noustava sankariksi rakastamansa nainen pelastaakseen.
Suurin muutos liittyy naispääosan, Sarahin (ensi-illassa Raili Raitala, vuorottelee Anna Victoria Erikssonin kanssa) rooliin. Musikaalissa sitä on laajennettu isommaksi ja valinnoistaan tietoiseksi. Elokuvassahan pian Polanskin vaimoksi päätynyt Sharon Tate oli lähinnä kaunis nainen pulassa. Lisäksi musikaalin tarina jatkuu hieman Vampyyrintappajien viimeisestä kuvasta.
Suomalaiset teatterinäyttelijät ovat valtavan lahjakkaita; he näyttelevät, tanssivat ja laulavat – usein yhtä aikaa – hienosti ja vaivattoman oloisesti. Vampyyrien tanssissa voi hyvien näyttelijäsuoritusten ohella nauttia niin tarinan huumorista kuin sen patinoituneesta juustostakin – vain havaitakseen, että se onnistuu myös herättämään jännitystä. Rehevät mutta linjakkaat puvut ja maskeeraukset ovat myös näkemisen arvoisia, samoin Peacockin ahdasta näyttämöä hyödyntävä näyttävä ja muuntautumiskykyinen lavastus.