Arvio: Vampyyrien tanssi
Kulttimusikaali Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire) sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Peacock-teatterissa 3. helmikuuta. Roman Polanskin parodiseen vampyyrielokuvaan Vampyyrintappajat (1967) perustuva läpisävelletty musikaali sisältää niin pysäyttävän upeita laulu- ja tanssikohtauksia kuin hirtehistä huumoriankin. Teoksen on sanoittanut ja käsikirjoittanut mm. Rebecca-musikaalista tunnettu Michael Kunze ja säveltänyt Jim Steinman. Helsingin Kaupunginteatterissa Vampyyrien tanssin ohjauksesta ja koreografiasta vastaa Billy Elliotista tuttu Markku Nenonen, ja 10-henkisen orkesterin kapellimestarina toimii Eeva Kontu.
GOOTTIVIVAHTEISEN kauhun elementeillä leikittelevä musikaali esittelee vampyyrintutkimukseen vihkiytyneen ja hieman tärähtäneen professori Abronsiuksen (Antti Timonen) sekä tämän nuoren assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen). He saapuvat lumimyrskyn saattelemina eräänä iltana transilvanialaiseen kylään etsiessään alueelta vampyyrien asuttamia linnoja.
Kylmettyneet matkalaiset pysähtyvät kylän majataloon ja nuori Alfred iskee silmänsä majatalon isännän tyttäreen Sarahiin (Raili Raitala). Sarah on myös kylän liepeillä olevan, viettelevän kreivi von Krolockin (Mikko Vihma) silmäterä – tosin tämä haluaisi paremminkin iskeä hampaansa mahdollisesti tulevaan nuorikkoonsa.
Eikä aikaakaan, kun kilpakosijat pyrkivät valloittamaan aikuisuuden kynnyksellä olevan Sarahin sydämen. Juoniasetelma yhdessä 80-luvun rock-henkisen musiikin säestyksellä ja tietoisella mahtipontisuudella tuovatkin mieleen eittämättä Oopperan kummituksen.
Vampyyrien tanssin musiikki säväyttää
Vampyyrien tanssissa yhdistyy tunnistettavia sävelmiä, joista kantavana teemana löytyy Bonnie Tylerin tunnetuksi tekemä Total Eclipse of the Heart. Vaikka näytelmää ei olisikaan nähnyt aiemmin on sävelmät helposti omaksuttavia ja jokaisen hahmon omat musiikilliset teemat kantavat läpi esityksen.
Kolmiodraaman pääsankareilla, Sarahilla, kreivi von Krolockilla ja Alfredilla on draamaa huokuvat vahvat romanttiset teemasävelmät, joista varsinkin kreivi von Krolockin rockaariat ovat pysähdyttävän upeita. Niin Raitala, Kähkönen kuin Vihma osaavat ottaa yleisönsä ja nostaa upeilla äänillään kylmien väreiden aaltoja.
Eivätkä sivuroolienkaan suoritukset jää varjoon. Majatalon isännän rakastajattaren, Magdan (Laura Alajääski) Kuolema on kummaa on yksi koko musikaalin kauneimmista kappaleista ja Alajääsken ääni nostaa kappaleen upeisiin sfääreihin. Unohtamatta professori Abronsiuksen hengästyttävän nopeaa Järki-kappaletta, jonka sanallinen sarjatuli jättää nopeudessaan varjoonsa monen moottoriturparäppärinkin riimittelyt.
Peacockin lavalla avautuvat transilvinialaiset maisemat
Vampyyrien tanssi on näytelmä, joka vaatii ison lavan. Peacock ei ole teatterina mielestäni paras paikka tälle musikaalille, mutta lavastuksen suunnitelleet Jari Ijäs ja Jani Uljas ovat osanneet luoda upeita ratkaisuja erilaisten siirtymien luomiseen. Vaikuttavasta, mutta varsin kikkailemattomasta valaistuksesta vastaa William Iles. Upeiden liikkuvien lavasteiden rinnalla silmiä hivelevät noin 200 Elina Kolehmaisen gotiikasta ammentavaa pukukokonaisuutta.
Vaivaton camp-iloittelu
Euroopan suositummaksi musikaalikomediaksi tituleerattu Vamppyrien tanssi on tittelinsä ansainnut. Tuttu tarina, tarttuvat melodiat ja upeat tanssi- ja laulukohtaukset ovat nautittavan helppoa katseltavaa. Vampyyrien tanssi on itsetietoinen camp-iloittelu, jonka jälkeen teatterista ei voi poistua kuin hymy kasvoillaan (ja muutama korvamato mielessä soiden).