Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Venus turkiksissa

Jesse Raatikainen – Kulttuurishokki -blogi – 19.04.2016

Miesten valtakausi on ohi

David Ivesin Venus in Fur saa Suomessa vihdoin kantaesityksensä. Näytelmä itsessään on jo miltei nerokas: se leikittelee teatterin ja todellisuuden välillä, ja roolit vaihtuvat parhaimmillaan edes sitä huomaamatta.

Venus in Fur on projektina aina kunnianhimoinen, oli kyse sitten Roman Polanskin vuoden 2013 elokuvaohjauksesta tai Helsingin kaupunginteatterin Venus turkiksissa -esityksestä. Haastavaksi sen tekee useat eri tekijät. Ensimmäinen niistä on käsikirjoitus. Se kulkee monissa eri tasoissa, sekoittaen faktan ja fiktion keskenään.

Tämä ei riitä, sillä teksti sekoittaa keskenään myös roolihahmot, parhaimmillaan saumattomasti ja loppujen lopuksi useammin kuin päittään. Näyttelijöitä on näytelmässä vain kaksi, mutta lavalla on useita henkilöitä ja rooleja. Mahtavat Sampo Sarkola ja Armi Toivanen antavat esityksessä kaikkensa, ja uskon että teatterista jotakin ymmärtävä myös näkee sen. Hahmot olivat juuri sopivan karrikoituja – näytelmän luonteen omaisesti.

Sarkolan piilosovinistinen, säälittäväkin käsikirjoittaja-ohjaaja aliarvioi Toivasen näyttelijättären, joka saa kaivettua tässä alle kaksituntisessa esityksessä esiin miehen todellisen luonteen pohjia myöten. Näytelmä rakentuu nerokkaasti, mutta sen täytyy jaksaa myös kantaa. Pelkästään teksti ja näytteljät eivät riitä.

Ohjaksissa Hilkka-Liisa Iivanainen tekee paikoin jopa jännittäviä ratkaisuja. Enkä keksi parempaa näyttämöä tälle teokselle kuin juuri Pengerkadun haasteellisen lavan.

Suomennos toimii, mutta siinä saattaa piillä myös pieni ongelma. En ole varma kuinka hyvin tämä toimii suomenkielellä. Tähän en pysty kuitenkaan tässä nyt tarttumaan, sillä se vaatisi joko näytelmän lukemisen tai uudelleen katsomisen. Saattaa olla että paikoin hyvinkin mahtipontiset repliikit eivät aivan loksahda kohdilleen, mutta se on vain pieni sivuseikka.

Venus turkiksissa on hyvin ajankohtainen näytelmä. Useat teatterin ystävät ovat varmasti lukeneet esimerkiksi Elina Knihtilän mainion haastattelun Helsingin sanomien kuukausiliitteestä liittyen naisten asemaan teatterissa ja elokuvassa. Tämä näytelmä on juuri sitä itseään. Tämä näytelmä on myös sitä, kuinka Suomen itsenäisyyttä juhlitaan hyvin pitkälle miehisissä tunnelmissa tuntemattomasti sotien ja seitsemästi veljeillen. Parasta ja miellyttävintä tässä on se, että muutos on jo nähdäkseni kuitenkin alkanut.

Haluan omistaa vielä tämän blogikirjoitukseni viimeisen kappaleen Helsingin Sanomille. Oli huvittavaa lukea teidän ns. kritiikkiänne tästäkin esityksestä. Siitä oli luettavissa ainakin se, ettei kriitikko selkeästi ollut oikein ymmärtänyt mitään. Eikö kriitikon ensimmäinen askel ole ymmärtää teos ennen kuin sen voi tuomita? Olin kuitenkin hyvin mielissäni. Kaikesta huolimatta olitte antaneet esitykselle korkeimman mahdollisen arvon: ★.

On kova juttu verrata näytelmää David Bowien viimeiseen albumiin. Siitäkin huolimatta, ettei kukaan ole enää aikoihin ottanut teatterikritiikkejänne vakavasti. Voisi jopa huomauttaa juttunne hengessä: Kriitikko rytmittää kritiikkiään ainoastaan toteuttamallaan naljailuilla, joka tuntuu pelkästään kiusalliselta kuorrutukselta.