Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Venus turkiksissa

– Musaa ja kulttuuria -blogi – 21.04.2016

Harvoin pääsee katsomaan teatteriesitystä, josta ei pääse pois. Jotenkin minusta tuntuu, että osa minusta jäi ikuisesti katsomaan Venusta turkiksissa, ja tarkoitan tätä pelkästään hyvällä tavalla. Esitys on mesmeroiva, koskettava, hauska, pelottava, tunteikas, nokkela… sanat loppuvat kesken.

Paroni von Sacher-Masochin kirja Venus Turkiksissa (Venus im Pelz) on minulle tuttu väitöskirjani kautta, jossa omistan kokonaisen luvun miesmasokismille nimenomaan Sacher-Masochin maailmassa. Tunnetuin teoreetikko, joka tähän on pureutunut, lienee Gillez Deleuze teoksessaan Coldness and Cruelty, jossa hän esittää konkreettisesti, miten Markiisi de Saden ja Sacher-Masochin teokset, estetiikka ja kyllä, myös seksi, eroavat toisistaan. Sacher-Masochin maailmassa nimittäin seksi ei ole pääosassa, vaan sen jatkuva odottaminen, sen epääminen, sillä leikittely ja jopa sen naamioiminen kivuksi ja kylmyydeksi. Kaikkea tätä nähdään myös Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämön lavalla. David Ivesin näytelmä kahdelle näyttelijälle on taitava, monivivahteinen teksti, joka sekä tuo esille Sacher-Masochin tärkeimmät kritiikit että puolustelee niitä, joskus yhtä ontuvasti kuin Sacher-Masoch(in maailma) itse. Kyllä, mies alistuu naiselle, joka tuohon aikaan oli sosiaalisesti, taloudellisesti ja jokaisella muullakin tavalla tälle alisteinen, mutta pelin langat mies pitää kuitenkin visusti käsissään. Leikin ja todellisuuden raja sekoittuu, ja kaaos ottaa vallan.

Voisin jatkaa tästä teoreettisesta kulmasta ikuisuuksia, mutta jos jotakuta asia kiinnostaa, lukekoon väitöskirjani luvun 4. Sitä odotellessa, palataan itse esitykseen. Juoni on klassinen näytelmä näytelmän sisällä-asettelu, jossa kirjailija Thomas (Sampo Sarkola) on lopettelemassa koe-esiintymisiä, mutta viime hetkillä sisään ryntää Wanda (Armi Toivanen), joka ei ehkä ensin vakuuta, mutta kietoo pian Thomasin ympärille lumoavan loitsun osaamalla jo julkaisettoman tekstin ulkoa sekä sisäistäen roolinsa täydellisesti. Näytelmä liikkuu tämän päivän (konkreettisesti, lappu seinällä ilmoitti päivämääräksi 20.4.) ja näytelmäfantasian välillä, kunnes niiden rajat lopulta sekoittuvat täysin arvoitukselliseen loppuun, jossa naisesta tulee Nainen, Wandasta Afrodite, ja miehestä pelkkä tärisevä sukka. Hämäräksi jää, onko tämä tärinä nyt sitä Sacher-Masochilaista täydellistä nautintoa, vai onko hirviömäinen painajainen sittenkin liikaa. Onko täydellisesti vapaa nainen, jolla on kaikki valta, liian pelottava ajatus miehelle?

Sillä tästähän näytelmässä on kyse, vallasta ja sen erotisoimisesta. House of Cards-sarjassa päähenkilö loihe lausumaan: ”Kaikessa on kyse seksistä paitsi seksissä itsessään. Siinä on kyse vallasta.” Kuka ottaa vallan, kuka antaa sen, onko mahdollista että tunteen voi kokea eroottisena. Sadomasokismia tämä ei silti ole: tämä on sitä itseään, Sacher-Masochilaista masokismia. Pitäkää nykyajan Fifty Shadesinne, tämä on sitä aitoa ja alkuperäistä.

Armi Toivanen on loistelias Wanda. Hän tiristää roolista kaikki mehut: seksikkyyden, huumorin, vakavuuden, julmuuden ja naisellisuuden niin, että se näyttää vaivattomalta ja luonnolliselta. Wandan roolissa Toivanen tulittaa täysillä, ja valloittaa yleisönsä täysin. Sampo Sarkola taas on täydellisenä tukena, peilinä, jonka kautta yleisö rakastuu Wandaan yhtä armottomasti kuin Thomas itse, mutta Sarkola ei jää vaan peesaajaksi. Ammattitaidolla hän osaa sekä nostaa kanssanäyttelijänsä korkeuksiin että ottaa oman tilansa, jossa sielukas ja tarkka näyttelijäntyö pääsee oikeuksiinsa. Pariskunnan kemia on käsin kosketeltavaa, vaikka itse kosketuksia näytelmässä onkin hyvin vähän (eikä piiskaa anneta kuin viitteellisesti). Seksikkyys ja erotiikka luodaan pienin elein: hiljaisuuksin (ihanaa että löytyy vielä teatteria, jossa ei pelätä hiljaisuutta!), miimikalla jota säestävät fantasiaa korostavat ääniefektit, kaikuvalla ja tuskin erotettavalla musiikilla, sekä tottakai pitkillä, polttavilla katseilla.

Paitsi erotiikkaa, lavalla luodaan myös syvää pohdintaa ja tarkoituksenmukaista kysyvää tunnelmaa, joka on pääasiassa syyllisenä siihen, etten oikein vieläkään ole prosessoinut sitä, mitä eilen illalla näin. Siitä syntyi yksi sellainen ikuinen hetki, johon on helppo palata, josta muistaa yhtä aikaa kaiken ja ei mitään. Minä olen masokisti, näytelmä on jumalatar. Ja minä polvistun sen jalkojen juureen.