Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Venus turkiksissa

Rolf Bamberg – Demokraatti – 13.04.2016

Hupakosta kuoriutuu hurjatar – Armi Toivanen loistaa raisussa näyttämöroolissaan

Esitys ei voi olla huono, jos se kasvattaa intensiteettiään noin neljänneltä minuutiltaan hamaan loppupimennykseen.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaus ”Venus turkiksissa” on sellainen. Siis hyvä. Parasta, mitä Helsingin kaupunginteatteri on kuluvan näytäntövuoden ohjelmistossaan (elo-toukokuu) tarjonnut.

David Ivesin vuonna 2010 kirjoittaman näytelmän perusta on monikerroksinen. Päähenkilö on näytelmäkirjailija Thomas Novachek, joka on itse päättänyt ohjata uuden tekstinsä, joka on innoittunut itävaltalaisen Leopold Ritter von Sacher-Masochin novellista ”Venus im pelz”. Kyseinen teos herätti ilmestyessään 1880-luvun lopulla laajalti inhoa ja pelkoa. Ei ihme tuossa ajassa, sillä tarinan keskiössä oli naisen orjuutettavaksi hinkuava mies ja siinä sivussa tämän fetisistinen suhde turkiksiin. Kaksi perversioksi tuolloin luokiteltua seksuaalista mieltymystä yhdellä iskulla, ei huono. (Suotta ei kirjailijan sukunimen loppuosa jäänyt historian sanakirjaan: ”masokismista” on ajan saatossa tullut arkikieltä tarkoittaessaan jo kaikenlaista kuvaannollistakin itsensä satuttamisesta tai nöyryyttämisestä nauttimista.)

Thomas on ujuttanut näytelmänsä naispäähenkilöön Wandaan ominaisuuksia myös antiikin rakkauden ja seksuaalisuuden jumalatar Afroditelta, jonka vastine Rooman jumalporukoissa oli Venus. Näytelmänsä miespäähenkilöksi hän on kirjoittanut, ei niin yllättäen, näytelmäkirjailijan, jolla on sekä masokistisia että fetsisistisiä taipumuksia.

Kohtalo nimeltä Vanda

Näytelmän roolitusta varten järjestämänsä koe-esiintymispäivän päätteeksi teatterille ryntää vielä yksi maijamyöhäinen ja kinuaa saada näyttää taitonsa. Mimmi, nimeltään sattumoisin Vanda, tuntuu alkuun niin Thomasin kuin varmasti Pengerkadun kastsomossa istuvienkin mielestä täysbimbolta, mutta annas olla, kun hän alkaa päästellä plarista tekstiä.

Iivanaisen jäntevän ohjauksen kierrokset lähtevät kasvamaan sillä sekunnilla kun Vanda pelmahtaa tyrkyttämään itseään Wandan osaan. Viaton dialogitreenailu kääntyy ensin flirttailuksi, sitten koko ajan vain avoimemmaksi eroottiseksi soidintanssiksi, joka saa loppua kohti kiihtyvässä tahdissa valtapelin luonteen. Alistettu hiipii kuin huomaamatta alistajan rooliin. Ohjaajasta tulee ohjattu, nöyryytetty, ja ainakin pääosin omasta tahdostaan.

Katsojana voi tietysti kysyä, kuinka Thomas ei muka huomaa, miten päämäärätietoisesti joskin hivuttamalla Vanda vääntää valtakuviota uuteen asentoon. Ihan sattumaltako hänellä on kassissaan näytelmän domina-Wandalle sopivaa puvustoa ja rekvisiittaa? Ihan luonnonlahjakkuuttaanko hän ottaa Wandan roolin sekä ilmaisullisesti että sisäistetysti haltuun ensimmäisestä testirepliikistä lähtien?

Ei sellaista sattumaa ole, kyllä me sen katsomossa koko ajan tiedämme.Emme kuitenkaan välttämättä sitä, miten tosissaan Vanda alunperin on liikkeellä. Tuliko hän paikalle vain leikitelläkseen vähän Thomasin kustannuksella, vai onko hänellä pidemälle asetetut päämäärät miehen ja naisten välisiä valtasuhteita ajatellen? Loppupuolella Vanda tykittää melkoisen analyysin Thomasin näytelmästä ja mieshegemoniasta päin kirjoittajan naamaa, mutta tekeekö hän sen omana itsenään vai Wandana vai peräti jumalattaren roolissa?

Kerroksia kuorittavana

Vanda on oletettavasti herkullinen näyteltävä. Hahmossa saa tehdä sisäkkäin monta roolia: epävarman näyttelijän, joka haluaa näytellä vahvan naishahmon, joka himoitsee jumalattaren roolia.

Armi Toivanen on moniminäisen Vandan, ja Wandan, hahmossa kuin kotonaan. Hän kuorii taidokkaasti hahmon kerroksia kuin Kinder-munaa, jonka ytimessä odottaa yllätys – joka ei totta puhuen ehkä niin suuri yllätys olekaan vaan vääjäämäön lopputulos. Toivanen on alussa hellyyttävän hupaisa hörhönä näyttelijänä, joka vinkuu päästä kokeilemaan siipiään, ja jonka kykyihin!q Thomas ei usko pätkääkään. Ja kohta kirjailija-ohjaajan edessä onkin jo raivotar, joka alistaa miehen piikkikorkoisen saapikkaansa alle. Ei puutu kuin Rollareiden ”Under My Thumb” soimasta taustalla, niin sukupuoliroolien vallankeikaus olisi täydellinen.

Thomasia näyttelevä Sampo Sarkola on hyvä vastapooli kipinöivälle ja lopulta liekkiin leimahtavalle Toivaselle. Nöyryytetyksi ajautuvan miehen sielunmaiseman tavoittaminen ei ehkä käy sormia napsauttamalla. Thomas kamppailee sitä vastaan, että muuttuisi kirjoittamakseen roolihahmoksi, mutta ei voi mitään. Sarkolan fyysistäenkin esittämää kamppailua on hieno seurata, kun tietää, että teatteriahan tämä vain…

Sarkola ja Toivanen kohtasivat ensimmäisen kerran näyttämöllä kaiketi Lillanissa 2007 maailman parhaaksi komediaksi tituleeratussa Oscar Wilden näytelmässä ”Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin?” He olivat upeita silloinkin, tosin ihan erilaisessa, valkoisemmassa ja viattomammassa, tarinassa.

Toivanen oli tuolloin vielä päättelemässä teatterikoulua. Uskoin oitis, että hänestä kuulemme vielä.

Kuulimmekin, paljon, mutta en tuolla ensinäkemisellä ajatellut, että hänestä leivottaisiin esimerkiksi koko kansan fanittama sketsihahmokisan voittaja. Herppeenluoma-hahmot tai lepsusti kirjoitetut elokuvaroolit eivät toki anna täyttä kuvaa Toivasen kyvyistä. Hänet on parasta nähdä teatterin lavalla, siellä hän on leiskunut aina kun harvakseltaan nähnyt olen. Pysyisipä siellä.