Saavutettavuustyökalut

Arvio: Komisario Palmun erehdys

Kirsi Hietanen – Kirsin Kirjanurkka – 01.09.2016

Komisario Palmun erehdys teatterin lavalla on sellainen tapaus, että kaltaiseni Waltari- ja dekkarifani EI voi jättää sitä kokematta. Niinpä koetin onneani, ja sain kuin sainkin pressiliput kahdelle keskiviikkoillan (31.8.) näytökseen! Työpäivän jälkeen siis suuntasimme ystäväni kanssa kohti Helsinkiä ja Arena-näyttämöä, missä Helsingin kaupunginteatteri on evakossa teatterirakennuksen peruskorjauksen ajan.

On tunnustettava, että hieman pelonsekaisin tuntein asetuin tuolilleni täyden katsomon keskivaiheilla. Olisiko tulossa ikimuistoinen ilta vai pettymyspannukakku? Vai jotain siltä väliltä? Helsingin Sanomien arvio viime viikolta antoi ymmärtää, että lähinnä jotain siltä väliltä.

Elokuvatoteutus Mika Waltarin salapoliisiromaanista lienee kuvittanut monen muunkin mieleen pysyvät versiot Komisario Palmun erehdyksen henkilöistä ja miljöistä. Itselleni elokuva on tuttuakin tutumpi, ja väitän osaavani juonen sen perusteella lähes ulkoa. Parhaat kohtaukset ovat suorastaan legendaarisia, kuten Leo Jokelan laulama Silimät tummat Kämpissä ja rouva Alli Rygseckin kuolema, ja niiden näytelmäversioita odotin erityisen jännittyneenä.

Vuorokautta myöhemmin voin hyvillä mielin todeta, että kaltaiseni Komisario Palmun erehdyksen elokuvaversion fanittaja voi vain huokailla tyytyväisenä: Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversio tekee hienosti kunniaa elokuvalle mutta ei kuitenkaan noudattele esikuvaansa liian tiukasti. Katsojalle on jätetty mukavasti tilaa tehdä mielessään vertailuja ja kokea oivaltamisen iloa. Jos elokuva jollain vielä jostain syystä on näkemättä, voi sen mainiosti katsoa näytelmän jälkeenkin.

Arena-näyttämö on kieltämättä pieni, mutta se on hyödynnetty tehokkaasti. Etualalle pystytetään milloin poliisilaitoksen työtila, milloin Kämpin kabinetti tai Bruno Rygseckin kylpyhuone. Toinen sivuille sijoitetuista ovista on karmeineen irrotettavaa mallia, ja sen avulla havainnollistetaan useaan otteeseen, miten Brunon kylpyhuoneeseen oikein tultiin ja mentiinkään. Kuuluisa ja ratkaisevan tärkeä sähkönappulakin on ovenpielessä paikoillaan.

Liikuteltavien ja tarvittaessa läpikuultavien sermien takaa paljastuu Bruno Rygseckin kaupunkikartanon sali. Sen takaseinälle on työnnetty Brunon työpöytä lukittavine laatikoineen ja nurkkaan piano. Etualalla on portaikon alla leveä sohva, ja tarjoiluvaunu on käden ulottuvilla sivukulissien suojassa. Näppärästi tällä varustuksella saadaan hyvinkin  riittävästi luotua erilaisia interiöörejä kohtauksille, joissa ratkotaan, kuka murhasi Rygseckin suvun mustanlampaan Brunon.

Joel Rinne säilynee ikuisesti ainoana oikeana komisario Palmuna, mutta on kyllä sanottava, ettei Mikko Kivinen ole roolissa lainkaan hullumpi (ja kannattaa nyt muistaa, että olen ytimiäni myöden varsinaissuomalainen!). Raamikkuutta Kivisellä on roimasti, ja charmiakin riittävästi.

Leo Jokela on heti kakkosena Palmu-elokuvien näyttelijäsuosikkilistallani, ja olinkin iloinen, että Risto Kaskilahti vei hahmoa vahvasti omaan suuntaansa. Kämpin laulukohtauskin on dramatisoitu niin oivallisesti, että katsomo puhkesi spontaaneihin aplodeihin juuri ennen ensimmäisen näytöksen päättävää pysäyttävää uutista rouva Alli Rygseckin kuolemasta.

Pidin myös ohjaajan ratkaisusta korostaa sivuroolien komediallista ulottuvuutta, kuten insinööri Erik Vaaran (Pekka Huotari) ja konstaapeli Virran (Iikka Forss) osalta. 

Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin Eero Saarisen mainio hovimestari Veijonen alias Batler, tuo lipevä nöyristelijä. Saarisen Veijonen saa suuremman roolin näytelmässä kuin mitä hahmolla oli elokuvassa. Myös ikisuosikkini Leena Uotila on mainio vanhana neiti Rygseckinä kissanpääsateenvarjoineen. Hauska idea on ollut ujuttaa tekstiin ja Uotilan suuhun erilaisia muunnoksia Palmun sukunimestä: Pulmu, Pulma, Palme ja mitä niitä olikaan.

Teksti siis noudattelee pääosin uskollisesti alkuperäistä tarinaa ja sen elokuvasovitusta, paikoin sopivasti flirttaillen. Kelpo idea on myös käyttää takaumakohtauksia ja pysäytyskuvia. Ne tuovat mukaan vivahduksen sarjakuvamaisesta toteutuksesta. Samaa vaikutelmaa tulee myös osin sähäkästäkin puvustuksesta ja vahvasta maskeerauksesta. Esimerkiksi neiti Vanteen (Vuokko Hovatta) puvut ovat näyttäviä ja korostavat hahmon yritystä olla rohkeampi kuin onkaan.

Mitään ei haitannut, vaikka TO-DEL-LA-KIN muistin murhaajan ja kaikki koukerot etukäteen. Ystävääni taas ei haitannut, vaikka hän ei niitä muistanut. Yhtälailla nautimme kovasti molemmat hauskasta, jännittävästä ja huolella toteutetusta näytelmästä. Toki tekstin äärellä voi pohdiskella syvällisiä rikkauksien degeneroivasta vaikutuksesta, mutta me jätimme ne suosiolla tällä kertaa omaan arvoonsa. 

Lämmin suositus Suomen parhaan dekkarin näytelmäversiolle!