Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Katto-Kassinen

Marja Kuparinen – Kirkko & kaupunki – 27.04.2005

Kassinen tekee sydämelle hyvää


Ruotsalainen psykologi ja psykoterapeutti Elisabeth Cleve on sanonut, että kirjailija Astrid Lindgren on auttanut eri sukupolviin kuuluvia, vaikeassa tilanteessa olevia lapsia enemmän kuin kukaan muu kirjailija. Hänen luomistaan henkilöhahmoista tulee tarinoita lukevien lasten ystäviä ja seuralaisia. Astridin lapsille mikään tilanne ei ole niin vaikea, etteikö siitä selviäisi. He pärjäävät missä vaan ja luovat ympärilleen toivoa. Sillä on parantava vaikutus lapsiin, joilla on vaikeaa. Se antaa energiaa myös muille.


Katto Kassinen on yksi näitä hahmoja: itsevarma jässikkä, joka asuu kattojen tasalla jännittävän sekaisessa asunnossaan, tekee mitä tahtoo ja julistaa silmää räpäyttämättä olevansa maailman paras Kassinen, asuvansa maailman parhaassa talossa ja olevansa paras keppostelija ja taatusti juuri sopivan paksu mies.


Lisäksi Kassinen osaa sen, mistä aikuisetkin haaveilevat: Hän osaa lentää ja kohota pikkumaisten sääntöjen ja sovinnaisuuksien yläpuolelle. Hän soveltaa estoitta hyviä käytöstapoja ja on itsekeskeinen ja ahne. Mulle parasta ja eniten! Kuitenkin sisimmässään hän kaipaa turvallista äitiä, joka komentaisi ja naputtaisi niin kuin äidin pitää.


Sääntöjä voi rikkoa


Helsingin kaupunginteatterin uutuus Katto Kassinenon ensi-illan perusteella silkkaa mielenterapiaa. Varsinkin pikkupojille se antanee iloa, energiaa ja itsevarmuutta. Lapset kommentoivat estoitta näyttämön tapahtumia, ja jo väliajalla aulassa nähtiin ensimmäinen pikku-Kassinen ottamassa kädet levällään lentokierroksia.


Staffan Götestamin Lindgrenin kirjan perusteella tekemässä näytelmässä aikuiset nähdään lapsen näkökulmasta. Isä (Matti Rasila) on kiireinen ja johdonmukainen, äiti (Aino Seppo) hellii vaivihkaa Pikkuveljeä (Antti Lang) ja ymmärtää hänen koiraikäväänsä, murrosikäinen Isoveli (Antti Timonen) ärsyttää sietämättömästi ja nälvii minkä ehtii, sisko (Tiina Peltonen) hehkuu ensi-ihastustaan ja toivoo mieluiten, ettei Pikkuveljeä näkyisi herkällä hetkellä lainkaan.


Kun Katto-Kassinen (Sami Hokkanen) kaartaa väärinkohdelluksi itsensä tuntevan Pikkuveljen maailmaan, kaikki muuttuu: Pikkuveli pääsee seikkailuun, oppii että säännöt on tehty rikottaviksi, ja että mitään ei ole niin hauskaa kuin ampua alas tyhmäntarkkaa tärkeilyä. Erityispyöritykseen joutuvat kaksi rosvoa, Vilho (Matti Rasila) ja Kolho (Juha Jokela) sekä lapsenvahdiksi pestattu neiti Pässi (Risto Kaskilahti).


Akrobatiaa ja vauhtia


Rosvojen, Kassisen ja Pässin rooleissa tarvitaan akrobaatintaitoja ja vikkeliä kinttuja. Kassinen ja Pässi ovat myös herkullisia tyyppejä. Jälkimmäisessä on ulottuvuuksia, joista jotkut jäävät vilahduksiksi. Esimerkiksi rytmikäs lihapullanpaisto oli hauskaa katsottavaa. Huumori on sellaista, joka naurattaa varmaan eniten 4–10-vuotiaita.


Katto-Kassinen käyttää taitavasti musiikkia, ja tyyli liikkuu rauhallisista melodioista villiin räppiin. Eppu ja Kurt Nuotion tekstisuomennos ja Ilpo Tiihosen laulujen suomenkieliset tekstit ovat taitavia. Lauluista useimpien sanat myös kuuli.


Katariina Kirjavaisen lavastuksessa liikutaan hienosti kattojen yllä ja katoilla, Tuomiokirkkokin kupoleineen on paikoillaan. En ole ennen nähnyt teatterissa lentävää koiraa – sylissä tosin.


Suosionosoitukset olivat villit ja elleivät korvani pettäneet, joukko lapsia huusi käsiään hakaten ”tykkään, tykkään, tykkään”. Ja vauhti jatkui loppuun asti: Näyttelijät tulivat päätöskumarruksiin roolihenkilöinä tanssien. Se turvasi riemukkaan illuusion viime hetkiin asti.