Arvio: Kirka – Surun pyyhit silmistäni
Kirka – Surun pyyhit silmistäni
Helsingin Kaupunginteatterin kevään musikaalisatsaus Linnanmäen Peacock-teatterissa on kotimainen kantaesitys, Matti Laineen kirjoittama ”Kirka – Surun pyyhit silmistäni”.
HKT:n ”Kirka”-musikaalin ensi-ilta alkaa lupaavasti. Talon rokkimusikaalien vakiokapuksi nousseen Risto Kupiaisen valioluokan muusikoista kokoaman orkesterin pannukioskia pitää Anssi Nykänen, ja Jarmo Nikkukin pääsee heti avausnumerossa esille sooloilemaan näyttämölle yleisön ja Marshall-feikkiseinän väliin.
Ja rokistahan se Kirkallakin alkoi, laulajanura. Musikaalin alku vie katsojan Helsingin kantakaupungin maisemiin 1960-luvun alkupuoliskolle, kun venäläisen emigranttiperheen nipin napin teini-ikäinen Kirill saa isoveljensä esimerkin innoittamana eteensä mikrofonin ja taakseen rokkibändiin.
Sitten tulee Danny, tuo kotimaisen varhaispopin bisnesenkeli, ja järkkää koulubileissä tahkoavalle rokkari-Kirkalle levytyssopimuksen, jossa tosin tarjotaan ajan tavan mukaan vain suomenkielistä käännösiskelmää. Niin vaihtuu musiikki, kieli ja bändikin: arvaamattoman Remu Aaltosen johtaman Creaturesin tilalle Kirkan remmiin astuu D-Tuotannon ammattibändi Islanders.
Artistin kurssinmuutos oli oikeastikin nopea ja jyrkkä, mutta vain levylautasella – keikoilla Kirka oli halki vuosikymmenien ajan aina ”rock”. Samalla kun laulajan sielu soi rokin sävellajeissa, suomenkielinen iskelmä toi suosion ja leivän. Roolihenkilön sanoin, hän ”lauloi koko elämänsä lauluja, joita ei olisi halunnut laulaa”. Aika traagista.
HKT:n musikaali herättääkin huomaamaan, että vuosikymmen sitten edesmenneen Kirill ”Kirka” Babitzinin elämässä oli riittävästi draamallisia aineksia, muitakin kuin tärkeimmän esikuvan, oman isoveljen, tapaturmainen kuolema juuri suuren läpimurron toteutuessa.
Otetaan vaikka se, kun talousahdinkoon ja uransa aallonpohjaan ajautunut, iskelmään lopen kyllästänyt Kirka pakotetaan selkä seinää vasten vetäisemään ”vielä yksi”. Ja niinhän siinä kävi, että ”Surun pyyhit silmistäni” aukaisi kaikki padotut hanat, toi odotetun Syksyn sävel -voiton 1988 ja nosti artistin kiintotähdeksi loppuiäkseen!
Musikaalin tekijöitä sopii kiittää ja kumartaa siitä, ettei musikaali lankea tylsäksi jukeboksiksi jauhamaan kulunutta kavalkadia tunnetuimmista hiteistä. Toki kuullaan tärkeät virstanpylväät, kuten ”Hetki Lyö”, ”Leijat” ja ”Hengaillaan”, mutta perustellusti ja tarinaan upotettuina. Tyylikäs ja liikuttava on Sammy Babitzinin salamannopean nousun ja tuhon kuvittaminen ilman selittelyjä, vain tanssikoreografialla yhden ainoan musiikkinumeron (”Daa-da daa-da”) kuluessa.
Vaan jottei syntyisi väärää kuvaa, surun sijaan katsoja saa Kaupunginteatterin esityksessä pyyhkiä silmistään useammin naurun kyyneleitä, sillä Kari Rentolan käsissä ”Kirkasta” on tekeytynyt kummallisen hauska musikaali.
Ja vaikka aluksi tekee jopa mieli loukkaantua Jaakko Salon ja Kassu Halosen puolesta, on pakko antautua myöntämään, että karnevalistiset karikatyyrit ovat törkyhauskoja. Nauretaan siis – kunhan kukaan ei kuvittele, että räkättäessämme Rauno Ahosen esittämille hulvattomille pilakuville nauraisimme oikealle Salolle tai Haloselle.
Irrationaalisia pilakuvia HKT:n esitys vyöryttää niskaan enemmänkin – esimerkiksi kaikenkarvaiset laulukilpailut olivat Kirkan uran käännekohtia, ja Peacockin esityksessäkin niissä vieraillaan monesti. Unohtumattomimmaksi nousee itäblokin ”euroviisuja”, Sopotin laulufestivaaleja, kuvittava kohtaus, jossa Unto Nuoran esittämällä originellin oloisella slaavi-kapellimestarilla homma lähtee täysin lapasesta. Lopulta näyttämöllä on käynnissä semmoinen yhden miehen sirkus, että katsojat eivät voi kuin ulvoa naurusta vatsojaan pidellen. Tämä kohtaus jää suomimusikaalin historiaan yhtenä kaikkien aikojen hauskimmista.
Vaikka Kaupunginteatterin ”Kirka” on paalutettu vankasti tosipohjalle, lopputulos ei ole dokumentti vaan taiteellinen tulkinta: ”näin se olisi saattanut mennä”. Kirkaa itseään tulkitsee kaksi näyttelijää, joista ensi-illassa vuoron sai laulu- ja näyttämöilmaisunsa tiukkaan kuntoon hionut Heikki Ranta. Rooli on Teatterikorkeakoulusta keväällä valmistuvan Rannan opinnäytetyö.
Musikaalin katsomossa istuu ilokseen, vaikkei olisikaan Kirkan musiikin ystäviä, sillä kapellimestari Kupiainen on onnistunut puhaltamaan uusilla sovituksillaan kuluneimpiinkin kappaleisiin ihmeesti eloa ja pontta. Kappaleita ei ole silti lähdetty rusikoimaan tunnistamattomiksi, vaan tarpeellisen nosteen tuottaa jokin hienovarainen ele, vaikkapa kevyt temponmuutos, kuoron korostaminen tai sointivärien uudenlainen tasapainotus.
Peacockin jättikokoinen puulaatikko ei muuten ole tainnut koskaan soida näin hyvässä vireessä: selkeästi, lämpimästi ja tukevasti – ja samalla koko ajan volyymihanikkaa jarrutellen. Mutta tähän se lysti kohta loppuukin, sillä ”Kirkan” esityksien päättyessä HKT pakkaa kamat ja palaa vapun tienoilla remontista kuoriutuvaan teatteritaloonsa Tokoinrantaan.
Sitä ennen jokaisen musiikinystävän kannattaa käydä kokemassa Helsingin Kaupunginteatterin ”Kirka”. Tilaisuus tähän on tarjolla viidesti viikossa huhtikuun lopulle saakka.