Arvio: Tenorit liemessä
Arenan farssissa kaikki tärkein on kohdallaan: paljon ovia, putoavia housuja ja sekoavia ihmisiä
Hyvä farssi on niin kovatempoinen taitolaji, että ei siinä auta jäädä tuleen makaamaan. Niinpä Helsingin kaupunginteatterissa on paineltu suoraan jatko-osaan kulkematta perusteoksen kautta. Monissa maakuntateattereissa (muun muassa Lahti, Kouvola, Savonlinna, Mikkeli, Tampereen Teatteri) hyvin suosittuna pyörinyttä Ken Ludwigin komediaa ”Lainatenori” ei kaupunginteatterissa ole esitetty, mutta sen jatko-osaan ”Tenorit liemessä” on tartuttu ensimmäisenä Suomessa, jopa koko Pohjolassa.
Eikä tenorien, heidän vaimojensa, rakastajattariensa, tyttäriensä, managereidensa ja piccoloidensa sekoiluja seuratessa missään vaiheessa pulpahtanut mieltä askarruttamaan kysymyksiä näiden henkilöiden taustoista tai aiemmista kohtaamisista. Farssissa nyt on nyt, ja tulevaisuus kolmen sekunnin päässä arvaamaton – menneistä viis.
Tuon varmaan tietää myös Ken Ludwig, jonka komedioista enin osa on esitetty teatterimaailman ytimissä Broadwaylla tai Lontoon West Endissä. Tämä hänen uusimpansa, lystikkään shakespearelaisesti nimetty ”Comedy of Tenors”, kantaesiettiin Clevelandissa Yhdysvalloissa puolisentoista vuotta sitten ja on sitten lähtenyt hyökynä valtaamaan teattereita ympäri maailmaa. Se ei yllätä, sillä jutussa on universaali ”sanoma”.
Saariluoma läpäisee tulikokeensa
Tenoritoilailun ohjaajana Helsingin kaupunginteatterissa debytoi Jaakko Saariluoma, jolla on taustallaan monipuolinen komedia- ja viihdekarriääri näyttämöiltä, elokuvista, tv-viihteestä ja viime vuosina erityisesti stand up -keikoilta. Farssi on tunnetusti vaativa, laji; jotta se naurattaisi tärviölle, edellytetään rytmin ja ajoitusten täydellistä kohdalleen osumista. Jos se ei huvita liki hengiltä, on jääty puolitiehen tai epäonnistuttu. Arenassa hengensalpaus ja tikahtuminen on kiivaimmissa vaiheissa monesti lähellä, joten Saariluoman tulikoetta on syytä pitää onnistuneesti läpäistynä.
Alku tosin on vähän hidasteleva. Sekoilukuvion valmistelu tuntuu olevan liiankin perusteellista ja henkilöiden asemointi nöyryytyksille alttiisiin tilanteisiin jopa viipyilevä. Mutta sitten kun repeää, on vyörytys hengästyttävää.
Juonikäänteitä ei tällaisissa komedioissa kannata koskaan avata liian pitkälle, spoilattu farssi on aivan turhanaikaista katsottavaa. Sen verran uskaltaa paljastaa, että pääosissa on kolme tenoridiivaa ja heidän hermokimppu managerinsa, jotka ovat Pariisissa vuonna 1936 valmistautumassa vuosisadan konserttiin. Paitsi taiteelleen, myös naisilleen intohimoisesti omistautuvat oopperatähdet alkavat eri syistä kuumeta toisilleen, managerilleen, perheenjäsenilleen ja vähän koko maailmalle ja lopulta konsertin toteutuminen alkaa olla vaakaladalla – muutama tiima ennen h-hetkeä…
Huvittamisen hallitseva näyttelijäensemble
Saariluomalla on ollut ohjattavanaan Helsingin kaupunginteatterin parhaita komediavoimia, ja heihin hänen on ollut itse farssilajin kanssa vähän kokemattomampana hyvä luottaa.
Koko porukka on luottamuksen arvoinen: Riitta Havukainen, Jonna Järnefelt, Taneli Mäkelä, Eero Saarinen, Santeri Kinnunen, Iikka Forss ja myös ensemblen kohta kolmekymppinen ”juniori” Oona Airolaottavat käänteikkään kohelluksen haltuun heti. He ramppaavat neljissä ovissa vaaditun täsmällisesti, ovat juuri oikein väärissä paikoissa vääriin aikoihin, jäävät hämmästyneinä kiinni jokaisen mahdollisen ja mahdottoman rysän päältä, putoilevat parvekkeilta yms. yms. Eero Saarinen pääsee kerrankin kaupunginteatterin komediassa loistamaan ikään kuin pääroolissa, vieläpä tuplana. Hän ottaa niin oopperadiiva Tito Merellistä kuin hotellipiccolo Bebbosta kaiken ilon irti ja jakaa sen katsomoon.
Olemukseltaan aristokraattinen Jonna Järnfelt on tällaisissa komedioissa aina herkkupala seurattavaksi: mitä ylhäisempi hahmo, sen rajummin joutuu häväistyksi. Niin nytkin, vaikka hänen venäläisdiivansa Tatjana Racón yrittääkin viimeiseen asti pitää fasadinsa kasassa.
Kaupunginteatterin miehitykseen kuusi vuotta kuuluneesta Iikka Forssista on sukeutunut mainio farssintaitaja konkareiden rinnalle.
Farssi on suotta vähätelty ja vähäarvoiseksi luokiteltu näyttämölaji. Helsingin kaupunginteatterin Tenorit liemessä näyttää, että kun perusasiat osataan ja laatukriteerit huolekkalla tekemisellä täytetään, syntyy korkean viihdytysarvon teatteria. Ei sellaisella ole mitään hävettävää kuningasdraamojen ja perhehelvettikuvaelmien rinnalla.