Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Prinsessa Ruusunen

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 08.11.2005

PALJON UUTTA, JOTAKIN VANHAA
JOTAKIN LAINATTUA JA JOTAKIN SINISTÄ



Miten voi satoja vuosia vanha kansansatu ylipäätään olla tänään erilainen kuin eilen? Sanopa se.

Ainakin tämä Helsingin Kaupunginteatterin tuorein Ruusus-versio hippusen poikkeaa aiemmin nähdyistä. Tosi ison hippusen. Kaikilla meillä on siis hyvä syy katsastaa se, meillä jotka olemme nyt tai olemme joskus olleet perheen pienimpiä.


Anneli Mäkelän ”verstaassa” Prinsessa Ruususesta on tullut selittävämpi, osallistuvampi ja liikkuvampi. Siihen on topattu juonen täytettä ja mytologiaa, niin kansainvälistä kuin kansallista. Sillä seurauksella, että osin satu rikastuu, mutta toisaalta myös köyhtyy.

On haluttu antaa pikku katsojille mahdollisimman tuhti paketti. Rakentamalla näytelmä kertojan varaan saadaan prinssi tekemään aikahyppyjä ruusuköynnösten kätkemään menneisyyteen ja oivaltamaan oma tuleva tehtävänsä kohtalon ennalta valitsemana sankarina.


Prinsessa on tuotu lähemmäs omaa aikaamme kapinoivana murrosikäisenä, joka antaa piutpaut värttinähöpötyksille, on omapäinen, seikkailunhaluinen mutta myös aidosti oikeudentuntoinen. Hän menee niin sanotusti kentälle ja ottaa selvää, onko maassa kaikki hyvin vaiko eikö. Tynnyrissä kasvaneesta tytöstä kasvaa ”tiedostava nuori”, joka uhmaa isänsä tahtoa.

Myös kuningasparin keskinäisistä suhteista ja hovisupinasta on vedetty muutama vihjelanka nykypäivälähtöisesti.

Satu saa rönsyjä eläinhahmoista, markkinahumusta, sirkusväestä. Se lainaa surutta näyttämötaiteen globaalista aarteistosta ja sukeltaa myös baletin puolelle.


Ja yllättäen juuri koreografiasta näyttää nousevan tämän produktion paras anti. Upeimmillaan se on Kirsi Karleniuksen tanssissa haltijatar Dulcineana, Reetta Honkakosken sammakko- ja villihanhirooleissa sekä Sakari Männistön eri tehtävissä, ei vähiten Yksisarvisena. Sirkuskoulu Bravuurin pikku akrobaatit ovat yhtä hellyttäviä kuin taitavia, ja näyttämöliikunta onnistunutta kauttaaltaan. Silmänruokaa tarjoavat niin lavastus kuin puvustus.

Nimihenkilönä Sanna Majuri tekee tähän toteutukseen luontuvan tyypin railakkaasti, Reidar Palmgren on prinssinnäköinen prinssi, ja omaa hehkuaan on toki koko tiimissä.


On myös terveellistä nähdä, mitä maalaukselle voi paranneltaessa tapahtua. Perusdramatiikka kukaties ohenee ja kokki katoaa. Muistattehan sen pulskan tyypin, joka – kauan kauan sitten, kun nykyiset tyttömäiset isoäidit olivat oikeasti tyttösiä – antoi hulvatonta kyytiä kokkipojalle. Ei kuulunut nyt se kaveri keittiöhenkilökuntaan.