Arvio: Cabaret
Maa kulkee kohti tuhoa, mutta kabareessa juhlitaan
(Kuvateksti) Martti Suosalo esittää Kit Kat -klubin seremoniamestaria Helsingin kaupunginteatterin Cabaret’ssa.
Ohjaus Kari Heiskanen, koreografia Markku Nenonen, lavastus Kaarina Hieta, puvut Sari Salmela, kapellimestari Timo Kärkkäinen, pääosissa Jonna Järnefelt, Markku Nenonen, Nicke Lignell, Sinikka Sokka, Kai Hyttinen, Matti Olavi Ranin ja Helena Haaranen. Toinen ensi-ilta 11.11. Helsingin kaupunginteatterissa.
Amerikkalainen kirjailija tulee Berliiniin, jossa nousevan natsismin ja vainojen merkit ovat jo ilmassa. Kabareessa lauletaan ja tanssitaan, kirjailija tutustuu laulajatar Sally Bowlesiin. Ulkopuolella särkyvät juutalaisliikkeiden ikkunat ja kaikuvat marssiaskelet, mutta sisällä juhlitaan kuin maailmanlopun edellä.
Elokuvana monille tutun Cabaret-musikaalin asetelma on kiehtova. Todellisuus ja todellisuuspako rinnastuvat nopein leikkauksin. Äärimmäisen riehakkaasta ja eroottisesta kabaree-esityksestä siirrytään ahdistavaan elämään.
Tässä vastakkaisuudessa onkin teoksen vahvuus ja omaperäisyys. Suurimpien musikaalien tasolle Cabaret ei kuitenkaan pääse ainakaan laulujen, tanssin ja tarinan kiinteässä yhteydessä. Laulunumerot eivät kehittele tapahtumia, ne ovat pikemminkin erillisiä, sinällään hyvin toimivia numeroita. Ja onhan John Kanderin musiikissa muutamia todellisia ikivihreitäkin: Cabaret, Willkommen sekä laulu siitä miten raha saa maailman pyörimään.
Käsinkosketeltavaa energisyyttä
Cabaret vaatii vahvoja vastakohtia toimiakseen. Niitä tässä toteutuksessa on. Kari Heiskanen on mestari luomaan nopeaa toimintaa, räväkkää vauhtia ja kiihkeitä käänteitä. Kabareenumeroiden energia on käsinkosketeltavaa, sillä lava on vedetty kiinni ensimmäisiin riveihin ja vielä toisellakin rivillä oltiin kosketusetäisyydellä tanssijoista.
Katsomon ja näyttämön näkymätön raja rikkoutuu heti alussa: yleisö joutuu esittämään yleisön roolia, sillä sisään tultaessa kabareessa valmistaudutaan esitykseen ja toinen toistaan viekoittelevammat tanssitytöt kiertelevät tervehtimässä katsojia.
Kabareenumerojen vauhti oli sen verran kiivasta, että se tuntui jopa syövän vakavampia näytelmäjaksoja. Varsinkin alussa oli jotenkin hankalaa päästä uskottavasti sisälle henkilöiden maailmaan. Toki vähitellen Sallystä, kirjailijasta, vuokraemännästä ja juutalaisesta hedelmäkauppiaasta alkoi kasvaa eläviä hahmoja. Ja lopussa jopa roolinsa taakse piiloutuva seremoniamestari alkoi tuntua ihmiseltä. Viimeinen kuva savuiseen etäisyyteen kävelevästä kabareemestarista oli kaihoisan tehokas.
Musikaaliosaajia löytyy jo
Lavastus on oivaltava, muutamalla muutoksella kabareesta tulee milloin rautatieasema, milloin asuntola. Sekä lavastuksessa että puvustuksessa rappio ja loisto yhdistyvät. Mainiosti on onnistunut myös riimitaituri Jukka Virtanen: laulujen suomennokset ovat vitsikkäitä, mutta silti selkeitä.
Suomessa alkaa jo olla musikaaliosaajia, Cabaretissa kahteen miehitykseen. Tässä miehityksessä paino oli näyttelijäntyöllä ja tanssilla, Kai Hyttistä lukuunottamatta kun laulu kuulosti enemmän suomalaiselta kuin amerikkalaiselta musikaalityyliltä. Mutta näyttelijöitähän tämä vaatiikiin enemmän kuin laulajia, sillä Cabaret ei ole läpisävelletty musikaali, varsinaisia musiikkinumeroita on vain 16.
Kabareen keskushahmona on Markku Nenosen tehokkaan räävitön seremoniamestari. Jonna Järnefelt tekee voimakkaan ja karhean Sally Bowlesin, Nicke Lignell viattoman kirjailijan, Sinikka Sokka elämän realiteetteihin mukautuvan vuokraemännän. Kai Hyttisen osa on hänelle turhan korkea, mutta miellyttävästi hän laulaa. Musiikin menevyydestä huolehtii suuri orkesteri.