Arvio: Cabaret
Cabaret, kristalliyönä, viihteen nimeen
Kaupunginteatterin Cabaret on melkein synnillistä viihdettä
Joe Masteroff, John Kander, Fred Ebb: Cabaret. Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö. Suomennos ja ohjaus Kari Heiskanen, laulujen suomennos Jukka Virtanen, koreografia Markku Nenonen, kapellimestari Timo Kärkkäinen, lavastus Kaarina Hieta, puvut Sari Salmela, valot Mikko Ijäs, ääni Eradj Nazimov. Rooleissa Martti Suosalo, Merja Larivaara, Santeri Kinnunen, Kristiina Elstelä, Ismo Kallio, Mikko Kivinen ja Helena Haaranen.
Alku lupaa. Loppu vaikuttaa. Väliin mahtuu kaikenlaista. Sellainen esitys on Helsingin kaupunginteatterin näkemys Christopher Isherwoodin moneksi muuntuneeseen Jäähyväiset Berliinille -romaaniin perustuvasta Cabaret-musikaalista. Eipä kuitenkaan nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Juuri tänään on Cabaretin toinen ensi-ilta ja uudet tähdet tulessa. Kari Heiskasen ohjaus antaa aika paljon tilaa näyttelijän omalle persoonalle, jolloin kokonaisvaikutelma tästä moneen kertaan läpi maapallon kolunneesta musikaalihitistä saattaa olla hyvinkin toisenlainen. Odotamme jännittyneinä.
Moniko meistä kaupunginteatterin ensi-iltaan pynttäytyneistä muisti, että tasan samana iltana ja yönä 62 vuotta sitten Saksassa elettiin niin sanottu kristalliyö. Sinä yönä natsit muka kostaakseen Ranskassa tapahtuneen diplomaattimurhan tuhosivat synagogia, ryöstivät juutalaisten liikkeitä ja karkottivat maasta juutalaisia. Miltä olisi maittanut tämä aika kevein kengin kulkeva suuren näyttämön spektaakkeli ajatellen historian kauhuhetkeä: tuhoa, joka kuitenkin keskeisesti liittyy myös musikaalin kertomaan tarinaan. Luultavasti aika groteskilta suhteessa todellisuuteen.
No, todellisuus on muutenkin aika kaukana uudesta versiosta, enkä sano tätä välttämättä pahalla. Ylöspano vastannee juuri sitä, mitä Helsingin kaupunginteatteri halusi ja tarvitsikin, vähän natsismia, vähän tingeltangeliakin, jossain määrin iloisia ja jossain määrin surullisiakin elämänkohtaloita. Tehdään menestys, joka miellyttää niin, että katsojat tulevat siitä huolimatta, että oikeastaan kaikki tarinan elämänkohtalot päättyvät traagisesti.
Sitä riskiä, että tulkinta tehoaisi kääntäen eli kuvaisi julman historian ja sen kourissa taittuvat ihmiset todella tummiksi ja jopa kammottaviksi käyvin viivoin, ei ole haluttu ottaa. Ohjaaja Kari Heiskanen näyttää ymmärtäneen oman tehtävänsä.
Sally Bowles, ensi-illassa Merja Larivaara laulaa viiltävää loppulauluaan komeasti kuin Barbra Streisand, huikean kauniiseen kultalameekolttuun pukeutuneena. Silmäkin lepää. Tarinaan kirjoitetun pahuuden sanansaattajan, natsi-Ernstin roolin näyttelee koomikkona mainio Mikko Kivinen. Hän on esityksen nallenatsi, eikä tämä tietenkään ole sattumaa. Kristiina Elstelä ja Ismo Kallio näyttelevät seniorisubrettejaan, kuten teatterissa tapana onkin, kolhuttomasti ja mainiosti.
Cabaret on siis miellyttävä, tosin koko ajan vähän kuin lasin takaa ja vailla vahvaa persoonallista otetta. Aika pian katsoja tajuaa, että nyt tehdään ennen muuta erilaisten soolohahmojen teatteria. Roolit ovat eräänlaisia aarioita. Todellinen pyrkimys ja tahto toisen ihmisen suhteen melkein puuttuvat. Paitsi ensi-iltamiehistyksen kirjailija Bradshawista.
Tässä versiossa Isherwoodin alter ego Bradshaw saa vihdoin ja viimein tunnustaa homoutensa, mikä oli vielä 1960-luvun Broadway-ylöspanossa ja pitkään sen jälkeenkin täysin mahdotonta. Näyttelijä saa näyteltävää, jonkinlaisen ristiriidan käsiinsä. Santeri Kinnunen oli mielestäni aivan erinomaisen hieno ja koskettava jo Kauppamatkustajan kuolemassa ja Cabaretissakin hän tuo tulkintaan tuntoja, joiden äärellä tulee ajatelleeksi, että tässä tosiaankin on jostain kysymys. Dekadenssiakin löytyy. Martti Suosalo on hurja dynamo raakoine, mutta monivivahteisine lauluäänineen seremoniamestarin roolissa. Vahinko, että hahmon annetaan menettää näyttämöä ja katsomoa johdatteleva auktoriteettisuutensa muutaman täysin höhlän kolttukohtauksen merkeissä. Mies näyttelee naista miehenä, tipsuttelee kliseisesti, ja taiteilija menettää arvovaltansa.
Cabaretin alku tosiaankin lupasi. Se on itse asiassa sama kuin New Yorkissa nähtävässä todella väkivahvassa Cabaret-tulkinnassa. Tai ainakin se pyrkii samaan. Katsojien tullessa saliin, siellä jo kiemurtelee Kit Kat -klubin riettaiksi kuvattuja naikkosia itselleen uutta pokaa haikailemassa.
Sukkanauhatytöt ovat aika hekumallisesti puettuja Sari Salmelan toimesta, pojat taas yhtä lukuun ottamatta pelkkiä laiheliineja, pelkkiä sivuhenkilöitä. Ei ihme, ettei Bradsahw ihmeemmin innostu ainakaan heistä. Ilmassa pitäisi olla erotiikkaa. Tulos vain on niin Tampereelta, että . . . Mutta onhan alku kuitenkin suomalaisittain toisenlainen, ja esitys myös päättyy Kaarina Hiedan lavastuksen myötä tehoavasti, mutta säilyttäköön loppu yllättävyytensä.
Libretto on jossain määrin nytkin, kuten aina Cabaretin ongelma, musiikki taas sen ehdotonta valovoimaa, niin säveltäjän, John Kanderin kuin kapellimestari Timo Kärkkäisen sekä hänen onnellisen ja estottoman energisen soittokuntansa jäljiltä. Energiaa ei puutu myöskään Markku Nenosen vauhdikkaista tansseista. Ne eivät ihmeemmin kuvasta tarinan sisällä tapahtuvaa aikojen ja arvostusten muutosta, mutta näyttäviä viihdenumeroita ne tarjoavat ja säästelemättä tanssittuja joukkojen lievästä epätasaisuudesta huolimatta.
Ne ovat viihdettä ja viihdettä on koko esityskin, rohkeimmillaankin eräänlainen koko perheen erotiikkamessut. Ehkä niin on parempi. Ei mene katsojalta luu kurkkuun.