Arvio: Cabaret
SÄIHKYVÄ JA VIILTÄVÄ CABARET
Cabaret on viimein saapunut Helsingin kaupunginteatteriin! Valonheittimet lakaisevat suurta autiota näyttämöä. Tarinan
henkilöt piirtyvät terävästi esiin Kaarina Hiedan riisutussa lavastuksessa. Kaikki toisarvoinen on karsittu, Kari Heiskasen ohjaus ja Markku Nenosen koreografia tekevät tilaa esiintyjille.
Vuonna 1966 valmistuneen musikaalin selkeä juoni ja tarkat henkilökuvat tehoavat edelleen. Uusi toteutus ei kuorruta tarinaa vaan luottaa yleisön oivalluskykyyn. Näkökulmaa 1930-luvun alun Berliiniin ei tarjota tuhoa enteilevän kansallissosialismin, eikä tyhjyyttä kumisevan dekadenssin kautta. Tärkeitä ovat yksilöt, jotka sodan ja laman jälkeen katsovat toiveikkaina tulevaisuuteen. Berliini on lupaus uudesta aikakaudesta.
Esitys on näyttelijöiden ammattitaidon ja karisman varassa. Suoritusten ainutlaatuisuudesta voi vakuuttua vertailemalla roolien kaksoismiehityksiä. Cabaret’n ehdoton keskipiste on englantilaistyttö Sally Bowles. Merja Larivaaran loisteliaasti tulkitsema Sally on vilpittömän intomielinen ja lapsellisen malttamaton hahmo, jonka välittömyys on mukaansatempaavaa. Sallyn räpistelyyn elämän umpikujassa on helppoa samastua.
Jonna Järnefelt tuo esitykseen tummempia sävyjä. Järnefeltin Sally on särkynyt ihminen, joka etsii omaa tuhoaan. Tulkintojen ero käy selvästi ilmi musikaalin nimikappaleessa Cabaret, jonka Larivaara tarjoilee yleisölle ylimääräisenä numerona show’n päätteeksi. Järnefeltin esittämänä laulu sinetöi Sallyn traagisen kohtalon.
Alkuperäisten Berliini-tarinoiden kirjoittajan Christopher Isherwoodin alter ego, amerikkalainen kirjailija Cliff, on jätetty esityksessä sivustakatsojaksi. Santeri Kinnunen ja Nicke Lignell kuvaavat kuitenkin tarkasti sitä estyneisyyttä, jota Berliini ja Sally miehessä aiheuttavat.
Sallyn rinnakkaishahmo, vuokraemäntä Schneider, on Kristiina Elstelän ja Sinikka Sokan varmoissa käsissä. Sallyn ongelmana on Cliffin seksuaalisuus, vuokraemännälle tuottaa vaikeuksia sulhasen kansallisuus. Ismo Kallio on esiintyjänä jälleen ilmiömäisen kevyt juutalaisen hedelmäkauppiaan roolissa. Kai Hyttinen tekee hahmosta jäyheämmän, joka korostaa sisäistä huumoria.
Elstelä ja Kallio osaavat taiturillisesti eeppisen tyylin, Bertolt Brechtin luoman, kabareetaiteeseen pohjautuvan ilmaisutavan, jota esityksessä olisi voitu hyödyntää enemmäkin.
Seremoniamestarin roolista vastaavat koreografi Markku Nenonen, jonka keho resonoi myös ilmaisuvoimaista puhelaulua sekä Martti Suosalo, joka tapansa mukaan valtaa hillittömällä olemuksellaan koko näyttämön.
Esityksen tempo on merkillisen rauhallinen, mikä korostaa tarinan koskettavuutta. Dramaattisilla vastavoimilla ei mässäillä, vaan ne väläytetään esiin terävinä piikkeinä. Paljaus, jolla sarkastinen juutalainen itseironia ja herooinen germaaninen sankarilyriikka törmäävät toisiinsa vuokraemännän ja hedelmäkauppiaan kihlajaisissa, on erityisen hämmentävä.
Vaikka teatterinjohtaja Asko Sarkolan linjapuheet ja ohjelmistopolitiikka ovat herättäneet laajaa kummastusta, täytyy myöntää, että musikaalien tuottamisessa Helsingin kaupunginteatteri on nykyään lyömätön.