Arvio: Lastenkutsut
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…
Maastopukuinen Mauno Koivisto rymistelee pikakivääreineen Tamminiemen kristallikruunujen ja kullattujen tuolien sekaan Urho Kekkosen 100-vuotisjuhlavastaanotolle.
Jestas! Kriisi on iskenyt, Nato vallannut jo Suomen ro-ro -alukset! Mitä tehdä? Toimen mies Koivisto törmää pyssyineen pihalle. ”Ainahan se on ollut pihalla kuin lumiukko”, murisee Kekkonen.
Mutta nykyhallitsijat pääministeri Lipponen ja presidentti Halonen sen kun nahistelevat siitä kummalla on tärkeämpää valtaa ja kumpi itkettää ketä.
Kriisistä ei tule tolkkua, mutta synttäreillä kilpaillaan siitä, kenen polveen ripustetut rillit tuovat parhaiten mieleen Kekkosen. Kukaan ei ole parempi kuin Kekkonen itse.
* * *
Eturivissä istuu Paavo Lipponen vaimoineen. Kyllä, heitä naurattaa. Myös silloin kun Mikko Kivinen Lipposena marssii sisään itävaltalaisessa polvihousu-kansallisasussa.
Poliittisia travestioita eli ilveilyjä ei meillä tungokseen asti ole ollut. Suomalaiset eivät harrasta päivänpolitiikkaa teatterissa. Kuka nyt demokratiassa kansakunnan asiantuntevaa johtoa pilkkaisi.
Ryhmäteatteri kyllä jo 80-luvulla laittoi Kekkosen Tamminiemeen lykkimään tippapulloaan, ja 90-luvulla Kansallisteatterissa Jouko Turkka kävi hanakasti käsiksi sekä Kekkoseen että toiseen ministeri-Paavoon, Väyryseen siis, Presidentin dementia -näytelmässään.
Farssimaakarina on nyt kekkos(tasa)vallan tutkimusta uutterasti ja monissa teoksissa harjoittanut kolmas Paavo, Haavikko.
Lastenkutsut Leena Uotilan ohjaamana kolmen vartin pilailuna on Helsingin Kaupunginteatterin tuotanto, jota esitetään Tamminiemessä neljä kertaa: viimeiset esitykset ovat 24.9.
* * *
Haavikon tutusti salamieliset aforisminpuolikkaat sekoittuvat silkkoihin puujalkavitseihin. Näköispatsastelu on niin kornia että paikoin naurattaa kyllä: Antti Litjan turunmurre ja irtokulmakarvat, Heikki Nousiaisen maaninen, ovelasti mulkoileva Kekkonen.
Miitta Sorvalin iltapukuinen komea Anita Hallama siivoilee parketteja ja komentaa seuruetta, Leena Uotila on hillityn äksy ärrävikainen presidentitär. Asko Sarkola huolestuu adjutanttina.
Ilta-Sanomissa aito Lipponen piti esitystä ”kerrassaan mainiona”: se meni hänestä ”asian ytimeen, vallan analyysiin”, ja presidentinvallan jakamattomuuteen.
Paikka on hyvä: hallitsijan museoitu näyttämö antaa huomattavaa lisäarvoa tekstille. Mutta portista poistuessa pohdituttaa, tarvitseeko poliitikkoja ylipäätään parodioida. Kuka sanoikaan että ne tekevät sen itse.