Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Apospasmata

Kaisa Kurikka – Turun Sanomat – 12.10.2006

VÄKIVALTAPELIN OTTEESSA

Helsinki Dance Companyn uusi ensi-iltateos Apospasmata saa aikaan ristiriitaisia vaikutelmia. Yhtäältä teosta katsoessa tulee ajatelleeksi, että vastaavaa tematiikkaa eli suurkaupungin ja väkivaltaisuuden suhdetta on käsitelty paljon niin tanssissa kuin muissakin taiteissa. Toisaalta teoksen loppukohtaus on niin hieno, että se poistaa tyystin mieleen nousseet epäilykset.

Teoksen koreografia on kreikkalaisen Andonis Foniadakiksen ja tanssiryhmän yhteistyötä. Foniadakis (s. 1971) asuu nykyisin Lyonissa Ranskassa, jossa hänellä on oma Apotosoma Dance Co -ryhmä. Aiemmin hän on työskennellyt tanssijana mm. Maurice Bejartin ryhmässä ja vieraillut sittemmin koreografina niin Yhdysvalloissa kuin Euroopan eri maissa.

Teoksen musiikista vastaa ranskalainen Julien Tarride. Musiikki on koneilla tehtyä äänimattoa. Se on teoksen oleellinen elementti, joka ei saa aikaan pelkästään äänellisiä vaan myös tilallisia efektejä. Musiikin kautta teokseen tulee suurkaupungin tuntu erilaisten tehosteiden kautta. Niissä on mukana raskaitten koneitten jylyä, sireenejä tai metron ääniä.

Tarride myös yhdistää orgaanista naisen lauluääntä koneilla tuotettuihin säveliin. Kiihkein osa on erilaisten lyömäsoitinten aikaansaamaa rytmistä liikettä. Tarriden äänimaailma onkin teoksen kannattavinta osastoa.

Persoonaton pimeys

Apospasmata tarkoittaa otteita, osia, paloja. Teos jakaantuu osiin, joista ensimmäiset keskittyvät fyysisen kiihkon ja urbaanin väkivaltaisen käyttäytymisen ympärille – tosin suhteellisen viitteellisellä tavalla.

Toisin kuin vaikkapa Kenneth Kvarnströmin tanssiryhmälle tekemät varhaiset työt, Apospasmata ei estetisoi kovuutta ja väkivaltaa käyttämällä puhdistettuja, kristallisoituneita ja linjakkaita liike-elementtejä.

Apospasmatassa liike on enemmän nopeaa suhimista, jopa sähellystä nostoineen ja pyörimisineen, joita ei tehdä viimeisen päälle hallitusti. Tämä on hyvä valinta, sillä väkivalta on suttuista. Sitä ei aina tarvitse estetisoida kauniiksi.

Mielenkiintoista on myös tanssijoiden persoonattomuus, mikä ei ole kyseiselle ryhmälle luonteenomaista. Tässä teoksessa tanssijoilla ei ole konkreettisesti kasvoja, sillä ne on peitetty mustilla sukkahousuilla. Alussa kaikilla, niin miehillä kuin naisilla, on myös pitkähiuksiset peruukit päässään, mikä tekee heistä myös sukupuolettomia.

Teoksen visuaalinen yleisilme on kovin pimeä, mikä sopiikin teemaan. Yhden kohtauksen tanssijat tanssivat alastomina, jolloin heidän ihonvärinsä yhdistettynä pimeähköön tilaan saa aikaan hienoja sävyjä. Toisessa kohtauksessa loisteputkivalot puolestaan välkkyvät musiikin rytmin mukaisessa tempossa.

Uusi alku

Liike vyöryy jatkuvana virtana yhdeksän tanssijan muodostaessa erilaisia kehokoosteita ja -kasoja. Väkivallan ja suurkaupungin mentaliteetin kuvaaminen persoonattomaksi ei sinällään anna uusia impulsseja ajattelulle tai kokemiselle, etenkään kun teoksen liikemateriaali ei ole mitenkään poikkeuksellista nykytanssia.

Mutta pelkästään loppukohtauksen tähden teos kannattaa nähdä. Se suorastaan satuttaa.

Kliimaksiin kohonneen väkivaltaisen kohtauksen jälkeen paljaalla näyttämöllä on kaksi alastonta tanssijaa, Valtteri Raekallio ja Jenni-Elina Lehto. He edustavat jonkinlaista utopiaa uudesta ihmisestä.

Kohtauksen liike on teoksen mielenkiintoisinta. Siinä on rujoutta, eläimenkaltaisuutta, viattomuutta mutta myös yhtymäkohtia eri uskontojen kuvastoon.
Kohtaus saa vielä lisäväristyksiä aikaan, kun tanssijoiden päälle alkaa ilmestyä punaisia jälkiä.
Kuin verisiä haavoja täynnä he kohtaavat maailman, joka ei vaikuta lopulta tarjoavan muuta kuin väkivaltaista peliä. Pateettista kenties, mutta erittäin vaikuttavaa.