Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Apospasmata

Marja Kuparinen – Kirkko ja kaupunki – 2006/39

Tuuli tuhon yllä


Andonis Foniadakisin tanssiteos Apospasmata Helsingin kaupunginteatterissa on huikea kokemus, eikä vähiten siksi, että se piilottaa tanssijoiden kasvot lähes kokonaan. Ketään ei voi tunnistaa. Tanssijoista tulee osia joukosta, joka tanssii kätketyin kasvoin ja peruukkipäisinä näyttämön kauhistuttavassa maailmassa. Miehiä ja naisia ei erota toisistaan.


Näyttämön maailman luo paljolti hämäryys ja Julien Tarriden äänimaailma, jossa näkymättömän koneen rattaat jytisevät ja ratisevat, sireenit halkovat pimeyttä ja valot välkkyvät ”katukuilun” taustalla. Tanssijat lähestyvät toisiaan välillä kuin loukoista ryömivät hyönteiset, välillä taas aggressiivisina, energisinä ja julkeina. Liikkeet luovat kuvia yksinäisyydestä, uhasta ja vallasta, mutta myös piittaamattomuudesta – ainakin minun päässäni.


Onko maailmamme juuri tällainen: ihmisen repivä ja kaikesta yksityisyydestä paljaaksi riisuva? Esityksessä riisutaan ja riisuudutaan myös oikeasti, mutta se on sivuseikka. Jos joku haluaa nähdä vain alastomia tanssijoita hämärällä näyttämöllä, ei kannata vaivautua. Apospasmatan antaman kokemuksen voima on ihan muualla.


Lopussa mies ja nainen kohtaavat kahden, eikä se ole helppoa. Katsoja tuntee ihollaan ahdistuksen, luottamuksen puutteen ja läheisyyden kaipauksen. Kummallakaan ei ole suojaa itseltään eikä toisiltaan. Käsi ojentuu kuitenkin viimein yksinkertaiseen eleeseen: Tule! Uuteen maailmaan vai entisen tuhoon?


Maton punaväri on värjännyt hikiset tanssijat; nainen katsoo pitkään ”verisiin” käsiinsä. Pimeyden ja tuhon yllä kiertää teknotuuli. Loppuiko vanha vai näinkö uuden maailman synnytyksen? Tunnisssa ehtii joskus häkellyttävän kauas.