Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Apospasmata

Tarja Sara – Keskisuomalainen – 12.10.2006

KOREOGRAFIA KASVOTTOMILLE

Äärimmäinen fyysisyys kuvaa kreikkalaisen Andonis Foniadakiksen uutuusteosta Apospasmata Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmälle. Hämärän rajamailla liikkuva valaistus ympäröi teoksen sisällön tiukkaan puristukseen. Kaikenlainen väkivalta rujouttaa niin ruumiin kuin sielun. Oli kyseessä sitten kosketus, pahoinpitely tai hitaasti kasvava pelkotila, ne molemmat huutavat tanssijoiden kehojen kautta voimattomuutta tapahtuvaa kohtaan.

Nykyään Lyonissa omaa ryhmää johtava Foniadakis on koreografina luomassa vahvaa uraa niin Euroopassa kuin Amerikassa. Tanssiopinnot hän aloitti 18-vuotiaana kotisaarellaan Kreetalla ja siirtyi Ateenan kautta Sveitsiin Maurice Bejartin ohjaukseen. Kiinnitys Lyonin Oopperan Balettiin avasi tien myös toisten nimekkäiden koreografien ohjaukseen ( Jiri Kylian, William Forsythe, Nacho Duato, Ohad Naharin, Mats Ek, Tero Saarinen jne ) ja oman koreografisen työn aloittamiseen.

Apospasmata ( kreikk. osia, paloja, otteita ) -teoksessa Foniadakis häivyttää yksilöt urbaaniksi kasvottomaksi massaksi pukemalla heidät mustiin, pään ja kasvot peittäviin sotkuisiin päähineisiin ja riisumalla heidät välillä asteittain paljaaksi lihaksi, kädettömiksi tai jalattomiksi. Vaikka nopeatempoisessa koreografiassa tanssijat ovat jatkuvassa fyysisessä kontaktissa toisiinsa, jää kasvojen puuttuessa todellinen kosketus ja kohtaaminen uupumaan. Teho on käsittämättömän huikea, monistetun uhan ilmapiiri. Kolmella uudella tanssijalla nuorentunut ryhmä on vahvasti kiinni teoksen fyysisessä ilmaisussa.

Julien Tarriden musiikki vahvistaa samaa tunnetta. Volyymi kasvaa, sukeltaa kohti korvia metallijylyllä, huminalla ja rumpujen matalalla kaiulla. Urbaanin yön äänet, sireeni, poliisiradio, jäteauton kirskuva ääni, sekoittavat mielen assosiaatioita. Ja vahvat hiljaiset hetket, joiden olisin toivonut toistuvan useammin tunnin kestävän vyörytyksen aikana.

Lopun pitkä duetto tiivistää teoksen massiivisen väkivallan hauraan kirkkaaksi tutkielmaksi. Jenni-Elina Lehto ja Valtteri Raekallio pusertavat viimeisetkin rippeet inhimillisten tunteiden skaalasta. Tunnelma on raadollisen apokalyptinen. Upeaa tanssijatyötä.