Arvio: Jeesus hyppää metroon
STEPHEN ALDY GUIRGIS
Kerro meille Jeesus hyppää metroon –näytelmästä. Mistä se kertoo?
Nuorta latinoa, Angel Cruzia, syytetään lahkopapin murhaamisesta ja hän joutuu vankilaan oikeudenkäynnin ajaksi. Siellä hän tapaa uskoon tulleen sarjamurhaajan, Lucius Jenkinsin, joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Näytelmä keskittyy tavallaan Lucius Jenkinsin ja Angelin asianajajan, Mary Janen, taisteluun Angelin sielusta. Onko Angel, joka vahingossa tappoi uskonnollisen kultin johtajan yrittäessään pelastaa ystävänsä, yhtä syyllinen kuin mies, joka on tappanut kahdeksan ihmistä?
Mikä sai sinut kirjoittamaan näytelmän?
Siihen on monia syitä… Näin televisiossa kuinka David Berkowitziä (legendaarinen psykopaattimurhaaja New Yorkissa) haastateltiin. Hän kertoi siitä, kuinka hän oli avannut sydämensä Jumalalle ja löytänyt anteeksiannon. Ajattelin silloin, että tuo nyt on täyttä paskaa; tästä on pakko kirjoittaa! Kaiken päälle hyvä ystäväni oli aiemmin hurahtanut erääseen uskonnolliseen kulttiin. Kun hän oli kultissa, yritin auttaa häntä pois siitä, tuloksetta. Siitä jäi paljon vihaa kytemään, paljon tunteita sen tyyppisiä uskonnollisia organisaatioita kohtaan. Joten myös se oli jotakin sellaista, josta halusin kirjoittaa. Lisäksi olin juuri täyttänyt 30 vuotta, minulla oli katolinen kasvatus ja niin edelleen. Luulen, että minun tarvitsi etsiä vastauksia tiettyihin hengellisiin kysymyksiin. Lisäksi olen ollut töissä vankiloissa mm. Riker´s Islandilla. Kun kaikki nämä edellä mainitut syyt laitetaan yhteen, syntyi Jeesus hyppää metroon. Eikä sovi unohtaa sitä, että teatteriseurueemme halusi minun kirjoittavan heille jotakin, vaikka en välttämättä silloin olisi itse halunnutkaan tehdä sitä.
Kysymys, jota kirjailijat inhoavat: mikä on suurin kysymys, jonka näytelmässäsi esität yleisölle?
No, en oikeastaan tiedä, onko se suora kysymys ollenkaan… Toivon, että yleisö kysyisi sitä itseltään, kun he poistuvat teatterista… Omasta uskostaan, omasta käsityksestään hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Lucius sanoo näytelmässä: ”Kahdeksan ihmistä, kahdeksan ihmistä. Kaikki sanoo aina samaa. Mä tapoin kahdeksan ihmistä joten mä olen paha. Sä et tappanut kahdeksaa ihmistä joten sun täytyy olla hyvä”. Toivottavasti näytelmä herättää kysymyksiä uskosta ja henkilökohtaisesta totuuden käsityksestä.
Näytelmässä Angelilla on monologi siitä, kuinka hän leikki metrokiskoilla ystävänsä kanssa. Onko tämä tapahtunut sinulle?
Ei aivan. Metro ei koskaan ollut tappaa meitä, mutta tulihan sitä nuorempana tehtyä aika hölmöjä asioita. Käveltiin raiteilla ja niin edelleen. Angel yrittää vakuutella itselleen, että ei ole olemassa korkeampaa voimaa, mille pitäisi vastata, mutta hän muistaa sen, kuinka jokin pelasti hänen henkensä, ja se vaivaa häntä. Lucius puhuu siitä, kuinka hän löysi Jumalan, siitä tunteesta sekä siitä, kuinka hän oli aikaisemminkin tuntenut saman tunteen, muttei ollut tunnistanut sitä Jumalaksi, vaan luullut, että tunne syntyi huumeista. Luulen, että suurelle osalle ihmisistä syntyy joskus tällainen tunne. Jollekin voi olla pelottava ajatus hyväksyä se sellaisena kuin se on. Helpompaa on vain kuitata se jonkun muun asian piikkiin, jotta voi jatkaa olemistaan juuri sellaisena kuin haluaakin olla.
Kuinka paljon laitoit muita omia kokemuksiasi näytelmään vankilassa työskentelemisen lisäksi?
Tämä on fiktiivinen näytelmä. Kirjoitin sen paljolti omista ajatuksistani, en niinkään kokemuksista. Se, että näytelmä sijoittuu esimerkiksi vankilaan ja siinä on paljon dynaamisia ja tietyllä tavalla viallisia henkilöitä, on minusta paljon mielenkiintoisempaa, kuin esimerkiksi katsella meitä kahta juttelemassa tässä kahvilassa.
Harkitsitko koskaan näytelmälle jotakin toista nimeä?
Sen nimi oli jossakin vaiheessa ”Question of Faith” – Uskon kysymys, koska Angelin päätös kiteytyy juuri siihen, mutta minusta se oli vähän tylsä nimi, joten sitten nappasin nimen Jeesus hyppää metroon Angelin monologista. Se on aika kiva nimi, koska se ei ole kauhean kirjallinen.
Teitkö muuta tutkimusta näytelmää varten kuin työskentelit vankilassa?
Oikeastaan en. Kirjoitin ensin näytelmän ja tutkin sen jälkeen, olinko kirjoittanut mitään väärin.
Näytelmän teemat ovat hyvin synkkiä ja vakavia, mutta kieli on hyvin koomista. Miten päädyit siihen ratkaisuun?
Aloitin kirjoittamalla komedioita ja… kuka sen sanoikaan: ”Pistä ne nauramaan ja kun niiden suut ovat auki, voit laittaa jotain muuta sinne sisään”, olisikohan se ollut Herb Garder? Naurussa on uskomaton määrä hyveitä… Se estää ihmisiä nukahtamasta, tylsistymästä ja hangoittelemasta vastaan. Näytelmässä voi olla todella synkkä, paha hahmo, mutta jos hän saa sinut nauramaan, osa sinusta pitää hänestä ja hänestä tulee läheisempi. Mielestäni komiikka on tapa, jolla yleisö saadaan imaistuksi mukaan näytelmään.
Vanginvartija Valdez on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Oliko hänellä oikeaa esikuvaa?
Ei oikeastaan. Hän edustaa tässä näytelmässä lakia. Minä tunnen suurta empatiaa Angelia, ja jopa Luciusta kohtaan. Hyvä asia Valdezissa on se, että hän muistuttaa yleisölle, mitä tapahtuu. Lucius viettelee niin helposti kenet tahansa ja silloin Valdezin pitää tulla muistuttamaan, että ”Ei, sinä tapoit kahdeksan ihmistä”. Vanginvartijan työ on kovaa. Amerikassa he ovat itsemurha- ja alkoholismitilastojen kärkipäässä mitä ammatteihin tulee. Joten pitää pysyä kovana. Itse asiassa näin yhden Washington D.C.:n vankilasta tehdyn dokumentin. Siinä eräällä vanginvartijalla oli todella voimakas ulosanti, joten hän on ehkä lähinnä Valdezin esikuvaa.
Onko kukaan suuttunut näytelmästä joko teemojen tai kielenkäytön vuoksi?
Jos on, ainakaan minulle ei siitä kukaan ole kertonut. Se kylläkin provosoi paljon reaktioita. En tiedä, onko kukaan varsinaisesti suuttunut, mutta ihmiset ovat kyllä olleet järkyttyneitä. Jotkut eivät ole olleet toistensa kanssa lainkaan samaa mieltä siitä, mitä näytelmä heille kertoo, mikä on minusta hyvä asia. Eräs nainen sanoi minulle, että hän piti näytelmästä todella paljon viimeiseen kohtaukseen asti, jossa Angel rukoilee. Jotkut sanovat, että hänen elämänsä tuhoutuu, koska hän joutuu vankilaan niin pitkäksi aikaa, mutta jotkut taas ajattelevat, että hänellä on mahdollisuus jonkun tyyppiseen pelastukseen tai itsetietoisuuteen.
Vastaanotto on Lontoossa ollut hyvä. Näytelmä tuli ensi-iltaan New Yorkissa loppuvuodesta 1999. Kuinka pitkään te esititte sitä siellä?
Kuusi viikkoa omassa teatterissamme, kuusi viikkoa isommassa teatterissa off-Broadwaylla ja sitten viisi viikkoa Edinburghin Fringe -festivaaleilla. Ja nyt neljä viikkoa täällä Lontoossa (Myöhemmin esityksiä jatkettiin yhdeksällä viikolla ja näytelmä siirtyy luultavasti takaisin New Yorkiin). Steppenwolf-teatteri Chicagossa tekee sitä nyt… itse asiassa heillä on ensi-ilta näihin aikoihin. Sitten teidän Suomi-produktionne ja yksi produktio kai Teksasissa, yksi Miamissa ja yksi Latinalaisessa Amerikassa. Ja lisää on tulossa.
Oletko nähnyt muita versioita näytelmästäsi?
Olen menossa katsomaan Steppenwolfin esityksen muutaman viikon päästä.
Tuletko Suomeen katsomaan meidän versiomme?
Aivan varmasti.
Mikä olisi pahin virhe, jonka voi tehdä näytelmäsi suhteen?
Minusta jokaisella näytelmän henkilöllä on suuri sydän, joten jokaisen näyttelijän on tuotava oma sydämensä mukaan tähän ja sama pätee ohjaajaan. Suurin virhe varmaan olisi, jos näytelmää lähestyisi ilman, että on sydän mukana. Tätä on verrattu jopa Dostojevskiin, mutta ei tämä sitä ole. Tämä ei ole nerokas älymystönäytelmä, vaan tämä toimii enemmän sydämen kuin älyn kautta. Näytelmä ei ole tyhmä, mutta jokaisella henkilöllä on elämänsä pelissä. Sillä tavalla se poikkeaa monesta muusta näytelmästä; panokset ovat koko ajan todella korkeita.
Kerro vähän LAByrinth-teatteristanne.
Se oli alunperin latino-vetoinen teatteri, jonka tarkoitus oli vain, että näyttelijät kokoontuvat yhteen, tekevät joitakin kohtauksia, harjoittelevat. Pikkuhiljaa se tavallaan aukeni myös muille, tuli monikulttuuriseksi ja niin edelleen. Alussa teatterimme sijaitsi vanhassa, purettavaksi tuomitussa rakennuksessa, jossa asui kodittomia ja crack-narkkareita… Kun käveli teatterille, joutui silloin tällöin astumaan ulosteiden yli… Me kävimme silti siellä kerran tai kaksi viikossa parin vuoden ajan harjoittelemassa viidestä kuuteen tuntia kerrallaan. Ja sitten lopulta päätimme ryhtyä varsinaisesti tekemään näytelmiä. Se, että meillä on nyt menestystä, perustuu mielestäni suurelta osalta siihen läheisyyteen ja siteeseen, joka meidän välillemme syntyi. Lisäksi menestykseen vaikuttaa myös se, että meidän teatterissamme on hyvin erilaisia ihmisiä, kuten elokuvatähti Philip Seymour Hoffman (mm. Twister, Happiness, Magnolia) tai joku toinen, joka saa elantonsa jostain muusta kuin näyttelemisestä: opettajia, poliiseja… Tämä on kuin perhe. Me rohkaisemme toisiamme kokeilemaan kaikkea. Minä esimerkiksi aloin kirjoittamaan vasta silloin, kun tulin LAByritnth-teateriin.
Oletko kotoisin New Yorkista?
Kyllä.
Monesko näytelmäsi Jeesus hyppää metroon on?
Viides. Edellisenä vuonna kirjoitin In Arabia We´d All Be Kings nimisen näytelmän ja sitä edellisenä vuonna Race, Religion and Politics, jossa Phil (Philip Seymour Hoffman, Jesus Hopped the ’A’ Train -näytelmän ohjaaja) näytteli ja sen jälkeen syntyi ajatus yhteistyöstä. Näitä ennen kirjoitin muutaman yksinäytöksisen näytelmän.
Oletko näytellyt omissa näytelmissäsi tai ohjannut niitä?
En ole vielä ohjannut, mutta olen näytellyt kahdessa itse kirjoittamassani näytelmässä.
…
En ole saanut koulutusta kirjoittamisessa, joten minusta paras tapa oppia kirjoittamaan ja kehittää tekstiään, on istua yleisön joukossa, kuunnella ja katsella. Kun olet näyttämöllä, et voi tehdä sitä. Joten parin viime näytelmän kohdalla olen vain yrittänyt keskittyä kehittämään itseäni kirjailijana.
Jeesus hyppää metroon -näytelmästä tulisi hyvä elokuva. Onko olemassa mitään sen suuntaisia suunnitelmia?
Kiinnostusta on ollut aika paljon, mutta olen ollut hieman pidättyväinen sen suhteen, koska ensinnäkin haluaisin, että näytelmä ehtisi elää itsenäisenä ensin hieman kauemmin, ennen kuin siitä tehdään elokuva ja toiseksi se tarkoittaisi lähes täysin uuden tekstin kirjoittamista.
Oletko kirjoittanut televisiolle tai valkokankaalle?
Aloitin tänä vuonna kirjoittamaan NBC:n uutta sarjaa U.C. – Under Cover. Sen lisäksi olen kirjoittanut mm. NYPD Blue -sarjaa ja Sopranos -sarjaa. Olenkin asunut Los Angelesissa viimeiset kahdeksan kuukautta, joka on kaiken kaikkiaan ollut aivan uusi ja erilainen kokemus. Teet rahaa, sinulla on varaa sairausvakuutukseen ja kaikkea sellaista… yrittää olla aikuinen…
Mitä teet tällä hetkellä?
Kirjoitan uutta versiota yhdestä vanhasta näytelmästäni, jonka harjoitukset Los Angelesissa alkoivat itse asiassa tänään.
Sinä olet aika globaali, niin sanotusti. Tänään yhden tekstin harjoitukset alkavat Los Angelesissa ja huomenna on ensi-ilta Lontoossa. Tuotantoja on mm. Chicagossa ja niin edelleen…
Yritän olla ajattelematta sitä liikaa. Olen kaikesta tästä kiitollinen.
Miksi suomalaisten ihmisten pitäisi tulla katsomaan Jeesus hyppää metroon?
No, en tiedä Suomesta juurikaan mitään. Ensimmäinen mielikuvani suomalaisesta produktiosta oli, että viisi vaaleaa viikinkiä näyttelisi roolit… Minusta tämä näytelmä on katsomisen arvoinen ja se, mikä ylipäänsäkin tekee näytelmästä hyvän on se, että se kertoo ihmisille jotain alueesta riippumatta. Me olemme menestyneet hyvin New Yorkin lisäksi Edinburghissa ja Lontoossa, joten miksei myös Suomessa? Kohtahan se nähdään. En usko, että teidän yleisönne nyt lähtee teatterirakennusta polttamaan tai vaatimaan rahojaan takaisin. On hyvä nähdä asioita muualta. Se tuo meitä yhteen.
Haluatko lisätä vielä jotakin?
Minusta se on hienoa, että olette päättäneet tehdä tämän. Olen siitä kiitollinen ja odotan innolla, että pääsen katsomaan sitä.
Lontoossa, 12.3.2002