Arvio: Jeesus hyppää metroon
Jeesus hyppää metroon
Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näytelmä Jeesus hyppää metroon käsittelee Amnestylle erityisen tuttuja aiheita: vankilaoloja ja kuolemantuomiota. Näytelmä sijoittuu newyorkilaiseen Riker’s Islandin vankilaan, jossa latinomies Angel Cruz odottaa tutkintavankeudessa oikeudenkäyntiään. Seurana hänellä on hyvää tarkoittava asianajaja, siirtoa Floridan kuolemanselliin odottava kuolemaantuomittu sarjamurhaaja sekä kaksi vanginvartijaa, toistensa täydelliset vastakohdat.
Päähenkilö Cruz syvenee alun typerästä ja impulsiivisesta pahantekijästä perimmäisten kysymysten asettelijaksi ja edetessään nykäyksittäin tarina todella koskettaa ainakin sellaista myötäelävää katsojaa, jolle aihepiiri on läheinen. Viisastelevalla kyynis-kriittisellä katsojalla voikin olla tukalammat oltavat. Näytelmän seuraaminen on sen parhaimpina hetkinä kuin katsoisi hyvän amerikkalaisen poliisisarjan ja oikeussalidraaman sekoitusta – ja olisi todella paikan päällä. Samalla se on kuitenkin myös paljon syvempi ja pitkävaikutteisempi kuin amerikkalaisen valtavirtaviihteen
jokaviikkoinen ajanvietepaketti.
Kovin vaikeasti kääntyy Amerikka sekä ajatusten tasolla että kielellisesti suomalaiselle näyttämölle. Eikä ihme, Yhdysvallat onkin niin äärettömän monella tasolla ehdoton: se pyörii muista välittämättä ja muita huomaamatta oman akselinsa ympäri omine tapoineen ja jargoneineen kuin veturi joka
puskee eteenpäin kiskoillaan. Sama ehdottomuus ilmenee laajemminkin mm. valikoivana suhtautumisena kansainväliseen oikeuteen ja sen sitovuuteen.
Jeesus hyppää metroon ilmentää juuri tätä puolta amerikkalaisuudesta niin hyvässä kuin pahassakin. Pahimmillaan se on amerikkalaisuuden tulkitsematta jättämistä näytelmän vuoropuhelussa. Yksi elintarvike- ja tupakkajätti RJR Nabiscon tunnetuimmista brändeistä, Oreo-keksi, herättää dialogiin
jätettynä yleisterminä katsojassa tahatonta hilpeyttä, se kun ei suuresta markkinaosuudestaan Amerikanmaalla huolimatta nauti sen suurempaa mainetta meillä Pohjolassa kuin LU-konsernin kotoinen Domino-keksi Arkansas’n Arkadelphiassa. Esimerkkejä on muitakin ja ylipäänsä näytelmää olisi voinut ”suomentaa” vapaammin – tuoda se lähemmäksi ihmistä, joka ei välttämättä ole käynyt tv-matkaa lähempänä Yhdysvaltoja.
Olisi vaikea saada newyorkilaista vankilaympäristöä elämään pelkistetyllä helsinkiläisellä lavalla, elleivät itse näytelmän teemat olisi niin yleismaailmallisia ja paikasta riippumattomia. Onko ihminen murhattuaan vähemmän ihminen kuin muut? Entä onko ihminen, joka ei ole tappanut hyvä
ihminen verrattuna sellaiseen joka on? Mihin pisteeseen saakka?
Näytelmä onnistuu tuomaan esille sen, minkä jokainen kuolemanrangaistusta puolustava haluaa unohtaa – myös pahimmat rikolliset ovat ihmisiä ja myös heillä on oikeuksia. Näytelmän käsikirjoittaja Stephen Adly Guirgis tekee näytelmänsä kuolemaan tuomitusta sarjamurhaajasta inhimillisen olennon, jota ei halua nähdä tapettavan. Guirgisin mukaan näytelmissä voi olla pahoja ja synkkiä hahmoja, jotka saadessaan yleisön nauramaan tulevat läheisiksi, pidettäviksi. Sama mekanismi pätee todellisuudessa, se on itse asiassa lähempänä kuolemantuomion perimmäistä olemusta kuin uskoisikaan. Kuolemanrangaistusta puolustettaessa tehdään kuolemaantuomitusta aina olento, epäinhimillinen hirviö, jolla ei ole ihmisarvoa. Se onkin ainoa tapa saada normaali-ihminen hyväksymään toisen ihmisen suunniteltu tappaminen. Kuolemanrangaistusjärjestelmässä pedot tapetaan, ihmiset jäävät henkiin. Kaiken kaikkiaan näytelmä täyttää perustehtävänsä, eikä esimerkiksi Helsingin Sanomien Lauri Meren murska-arvostelu (HS 30.8.2002) tee sille lähimainkaan oikeutta. Ihminen, joka haluaa altistaa itsensä tilanteeseen, jossa kysymyksiä on enemmän kuin valmiita vastauksia, saa näytelmästä runsasta rehua aivosoluille. Teatterista poistuu lopuksi katsoja, jonka päässä risteilee ajatuksia oikeasta ja väärästä, ihmisyydestä ja kuoleman kohtaamisesta. Hesarin, jonka mukaan näytelmä ”lässähtää väsyneesti henkilöhahmojen väliseen tyhjiöön”, kontolla lienee se, ettei tätä rohkeaa, erilaista ja ennen kaikkea ajatuksia herättävää teatteritaidetta ole käynyt katsomassa kuin kourallinen ihmisiä.
Kirjoittaja on Suomen osaston Yhdysvallat-koordinaattori